Ihmisellä on tulkinnan taito, eikä hän reagoi automaattisesti erilaisiin ärsykkeisiin. Ihminen tulkitsee ärsykkeen ja määrittelee tilanteen tulkintansa pohjalta. Sen jälkeen hän elää tulkintansa mukaisesti. Eräs sosiologian klassikoista, William Irwing Thomas määritteli tämän seuraavasti: "jos ihminen ajattelee jonkin asian olevan totta, niin tämä tulee todeksi seurauksiltaan" (Thomas & Thomas 1927). Tämä siis merkitsee, että ihminen yksinkertaisesti alkaa elää tilanteenmäärittelynsä mukaisesti.
Politiikassa tämä pätee enemmän kuin monessa muussa asiassa. Urho Kekkonen määritteli (Pirandellon näytelmää lainaten) jo aikanaan, että "niin on jos siltä näyttää". Sillä on yleensä tarkoitettu tilanteenmäärittelyn saavan todellisen luonteen, riippumatta objektiivisista tosiasioista, ja on sovellettu esimerkiksi yksittäisten poliitikkojen julkisuuskuvaan. Mutta sen voi katsoa myös viittaavan mahdollisuuteen saada asiat näyttämään tietyllä tavalla. Politiikkaan tämä näkökanta pätee erityisen hyvin sen vuoksi, että todellisuutta voidaan muokata päätöksenteossa. Tavallisessa arkielämässä ollaan monien pakkojen, historiassa muodostuneiden välttämättömyyksien ja rutiinien vankeina, eikä tilanteenmäärittelyitä edes tehdä kovinkaan selkeän tietoisuuden pohjalta. Mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tilanne on toinen.
Nyky-yhteiskuntaa leimaa monien aikaisempien pakkojen katoaminen ja taloudellinen yltäkylläisyys. Ei kuitenkaan kaikkia ihmisiä, mutta suurta enemmistöä. Tämä merkitsee, että tuo vuorovaikutukseen perehtynyt sosiologinen suuntaus (symbolinen interaktionismi) on aiempaa pätevämpi (kuten Giddens määritteli tilanteen Blairille) ja ihmisten elämä myöhäismodernissa on elämänpoliittisten uusien valintojen (second chances) näyttämö, jossa elämää ei ole "lyöty lukkoon" ja määritelty ennalta mitenkään yksiselitteisesti tai peruuttamattomasti.
Poliitikkojen on kuitenkin muistettava, että on selkeitä aste-eroja arkielämän ja poliittisen elämän välillä tässä uudelleenmäärittelyn mahdollisuudessa. Tämä sisältää paradoksin, jossa lähestulkoon "kaikkivaltias" politiikka voi olla legitiimiä vain tunnustaessaan kansalaisille kykenemättömyytensä poistaa kaikkia pakkoja ihmisten elämästä ja myöntäessään vaikeuden luoda ihmisten elämään jatkuva tilanteenmäärittelyn ja uusien mahdollisuuksien vapaus. Mutta tämän ongelman tunnustaminen ei kuitenkaan merkitse, etteikö tuota arkielämän vapautta pitäisi yrittää politiikan puitteissa luoda.
tiistai 23. marraskuuta 2010
perjantai 22. lokakuuta 2010
Sosiaalivakuutus
Suomen tunnetuin sosiologi Erik Allardt (1985, 246-249) luetteli sosiologian oppikirjassaan hyvinvointivaltion yhteiskunnalliseksi instituutioksi, joka on edesauttamassa yhteiskunnan funktionaalisten välttämättömyyksien toteuttamisessa. Yhteiskunta ei pysy kasassa itsestään, vaan siinä täytyy olla erilaisia instituutioita, jotka hoitavat määrättyjä asioita ja tarjoavat siten yhteiskunnalle funktionaaliset edellytykset säilyä.
Instituutioille on ominaista pitkäaikaisuus ja vakaus, jolloin ne pysyvät olemassa vaikka ihmiset vaihtuvat. Esimerkiksi koulutus- ja kasvatusjärjestelmä on organisoimistapojen ja tarjottujen sisältöjen osalta muuttunut vuosisatojen kuluessa, mutta instituutiona se on ollut olemassa pitkään. Kasvatustehtävä on täytynyt hoitaa kaikkina aikoina ja kaikenlaisissa yhteiskunnissa. Tästä historiallisen pitkäaikaisuuden näkökulmasta hyvinvointivaltio ei ehkä täytä yhteiskunnallisen instituution edellytyksiä, sillä se on varsin uusi keksintö. Mutta se on eittämättä keskeinen yhteiskunnallisten funktioiden kuten kasvatuksen, hoivan ja työvoiman tarjonnan hoitamisessa.
Sosiaalivakuutuksella on tästä näkökulmasta erityisen tärkeä tehtävä yhteiskunnan säilymisessä. Sosiaalivakuutus toimii periaatteessa niin kuin mikä tahansa ”kaupasta ostettu” vakuutus, mutta on parilla oleellisella tavalla erilainen.
Ensinnäkin sosiaalivakuutus ei vakuuta pääasiassa hetkellistä tai aineellista vahinkoa, vaan elämänkaareen liittyvien riskien osalta. Pakolliset työtapaturmavakuutukset ovat kylläkin olemassa hetkellisten onnettomuuksien osalta, mutta pääosin sosiaalivakuutus on elämäntilanteisiin ja –vaiheisiin liittyvää. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että eläkejärjestelmän lähtökohtana on sen tajuaminen, että ikäihmiselle työllä itsensä elättäminen voi olla liian raskas tehtävä ja, että toimeentulo vanhuuden päivinä täytyy hoitaa toisella tavoin. Tai vaihtoehtoisesti työttömäksi tai sairaaksi jouduttaessa on tärkeää, että rahat ja toimeentulo ei hetkessä kokonaan katoa kun ei voida tehdä töitä ja joudutaan maksamaan kalliista hoidosta. Yleinen sairausvakuutus on tämän perusta. Yhdysvalloissa ollaan vasta nyt rakentamassa sosiaalivakuutusta yleisen sairausvakuutuksen osalta. Työssä ei vielä sosiaalivakuutus ole juurikaan voimassa työttömyysturvaa lukuun ottamatta, ja mikäli globaalissa ajassa haluamme maailman parhaan työelämän täytyy tähänkin elämänalueeseen saada toimiva sosiaalivakuutus. Muutosturva ja pätkätöiden haittojen vähentäminen ovat näitä sosiaalivakuutuksen elementtejä. Kansanedustajillehan on tällainen sosiaalivakuutus jo sopeutumiseläkkeen muodossa järjestetty.
Toinen ero yksityisiin vakuutuksiin on, että sosiaalivakuutuksessa koko yhteiskunta osallistuu vakuutuspääoman kasaamiseen ja varat hallitaan yhteisesti tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Eläkejärjestelmässä varojen hallinnointi on hajautettu eri yhtiöiden välillä ja niiden sijoitustoimintaa ja sijoitusten riskitasoa säännellään lainsäädännöllä. Tämä tarkoittaa yksilön kohdalla, että esimerkiksi eläkevakuutusten osalta ei tarvitse hankkia kaikkea saatavissa olevaa tietoa markkinoilla olevista eri kilpailevista tuotteista, verrata niitä ja tehdä rationaalinen valinta tarjolla olevien tuotteiden pohjalta, vaan tietty standardi tulee järjestelmässä olevien säännösten kautta. Tällä voidaan minimoida yksittäisen ihmisen riskit. Tällaisessa järjestelmässä on paljon pienempi vaara kuin yksityisissä vakuutuksissa, että eläketurva katoaisi virheinvestointien kautta taivaan tuuliin. Se tarkoittaa myös sitä, että arviot investointikohteista, tuotoista ja riskeistä tehdään ammattilaisten toimesta, mutta ilman henkilökohtaisen hyötymisen tuomia kiusauksia. Lisäksi saamme tiedotteita kotiimme asioita hallinnoivilta tahoilta niin kuin eläkelaskelmia ja lehtiä kuten työeläkejärjestelmän Kelan sanomat ja Työvoitto (lue sivu 3: http://www.etk.fi/Binary.aspx?Section=42845&Item=64753).
Sosiaalivakuutus on asia, josta meidän suomalaisten on aihetta olla ylpeitä! Tämänkin johdosta pärjätään kansainvälisissä vertailuissa ja asutaan maailman parhaassa maassa.
Instituutioille on ominaista pitkäaikaisuus ja vakaus, jolloin ne pysyvät olemassa vaikka ihmiset vaihtuvat. Esimerkiksi koulutus- ja kasvatusjärjestelmä on organisoimistapojen ja tarjottujen sisältöjen osalta muuttunut vuosisatojen kuluessa, mutta instituutiona se on ollut olemassa pitkään. Kasvatustehtävä on täytynyt hoitaa kaikkina aikoina ja kaikenlaisissa yhteiskunnissa. Tästä historiallisen pitkäaikaisuuden näkökulmasta hyvinvointivaltio ei ehkä täytä yhteiskunnallisen instituution edellytyksiä, sillä se on varsin uusi keksintö. Mutta se on eittämättä keskeinen yhteiskunnallisten funktioiden kuten kasvatuksen, hoivan ja työvoiman tarjonnan hoitamisessa.
Sosiaalivakuutuksella on tästä näkökulmasta erityisen tärkeä tehtävä yhteiskunnan säilymisessä. Sosiaalivakuutus toimii periaatteessa niin kuin mikä tahansa ”kaupasta ostettu” vakuutus, mutta on parilla oleellisella tavalla erilainen.
Ensinnäkin sosiaalivakuutus ei vakuuta pääasiassa hetkellistä tai aineellista vahinkoa, vaan elämänkaareen liittyvien riskien osalta. Pakolliset työtapaturmavakuutukset ovat kylläkin olemassa hetkellisten onnettomuuksien osalta, mutta pääosin sosiaalivakuutus on elämäntilanteisiin ja –vaiheisiin liittyvää. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että eläkejärjestelmän lähtökohtana on sen tajuaminen, että ikäihmiselle työllä itsensä elättäminen voi olla liian raskas tehtävä ja, että toimeentulo vanhuuden päivinä täytyy hoitaa toisella tavoin. Tai vaihtoehtoisesti työttömäksi tai sairaaksi jouduttaessa on tärkeää, että rahat ja toimeentulo ei hetkessä kokonaan katoa kun ei voida tehdä töitä ja joudutaan maksamaan kalliista hoidosta. Yleinen sairausvakuutus on tämän perusta. Yhdysvalloissa ollaan vasta nyt rakentamassa sosiaalivakuutusta yleisen sairausvakuutuksen osalta. Työssä ei vielä sosiaalivakuutus ole juurikaan voimassa työttömyysturvaa lukuun ottamatta, ja mikäli globaalissa ajassa haluamme maailman parhaan työelämän täytyy tähänkin elämänalueeseen saada toimiva sosiaalivakuutus. Muutosturva ja pätkätöiden haittojen vähentäminen ovat näitä sosiaalivakuutuksen elementtejä. Kansanedustajillehan on tällainen sosiaalivakuutus jo sopeutumiseläkkeen muodossa järjestetty.
Toinen ero yksityisiin vakuutuksiin on, että sosiaalivakuutuksessa koko yhteiskunta osallistuu vakuutuspääoman kasaamiseen ja varat hallitaan yhteisesti tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Eläkejärjestelmässä varojen hallinnointi on hajautettu eri yhtiöiden välillä ja niiden sijoitustoimintaa ja sijoitusten riskitasoa säännellään lainsäädännöllä. Tämä tarkoittaa yksilön kohdalla, että esimerkiksi eläkevakuutusten osalta ei tarvitse hankkia kaikkea saatavissa olevaa tietoa markkinoilla olevista eri kilpailevista tuotteista, verrata niitä ja tehdä rationaalinen valinta tarjolla olevien tuotteiden pohjalta, vaan tietty standardi tulee järjestelmässä olevien säännösten kautta. Tällä voidaan minimoida yksittäisen ihmisen riskit. Tällaisessa järjestelmässä on paljon pienempi vaara kuin yksityisissä vakuutuksissa, että eläketurva katoaisi virheinvestointien kautta taivaan tuuliin. Se tarkoittaa myös sitä, että arviot investointikohteista, tuotoista ja riskeistä tehdään ammattilaisten toimesta, mutta ilman henkilökohtaisen hyötymisen tuomia kiusauksia. Lisäksi saamme tiedotteita kotiimme asioita hallinnoivilta tahoilta niin kuin eläkelaskelmia ja lehtiä kuten työeläkejärjestelmän Kelan sanomat ja Työvoitto (lue sivu 3: http://www.etk.fi/Binary.aspx?Section=42845&Item=64753).
Sosiaalivakuutus on asia, josta meidän suomalaisten on aihetta olla ylpeitä! Tämänkin johdosta pärjätään kansainvälisissä vertailuissa ja asutaan maailman parhaassa maassa.
torstai 16. syyskuuta 2010
Tuntijako
Koulut ja opinnot ovat taas alkaneet ja koulutukseen liittyvät aiheet ovat ajankohtaisia. Monet miettivät koulutusinvestointinsa kannattavuutta, sillä kouluttautuminen on tiedon- ja sivistyksen kehityksen, sosiaalisen kanssakäymisen ja yhteiskunnallisten valmiuksien kehittämisen lisäksi myös henkisesti erittäin vaativa prosessi, jonka syövereissä ei aina viihdytä.
Koulutussosiologit ovat osoittaneet koulutuksen yleensä olevan kannattava investointi työllistymistä ja ansiotasoa ajatellen niin, että enemmän koulutusta johtaa parempaan työllisyyteen ja ansiotasoon. Poikkeuksia on tietysti paljon, eikä koulutus aina takaa menestystä.
Toinen klassinen kysymys on miten peruskoulutus valmistaa oppilaita jatko-opintoihin ja tulevaan työelämään. Tuntijakouudistus on käynnissä, ja Suomen nykyinen hallitus haluaa lisätä valinnaisuutta jo aikaisessa vaiheessa opin polkua. Ajatuksena tässä lienee se, että eriytyneessä yhteiskunnassa täytyy hakea omaa paikkaansa jo aikaisessa vaiheessa pärjätäkseen ja päästäkseen huipulle. Tämä on tietysti yksilöllisesti ajattelevalle puhutteleva ajatus, ja sellaisena johdonmukainen.
Sosialidemokraatit ovat epäilleet, että päätökset tulevasta elämänkohtalosta tapahtuvat liian aikaisessa vaiheessa ja, että erikoistumalla vähennetään joustavuutta, jota nykymaailman työmarkkinat edellyttävät. Ihmisten on kouluttauduttava uuteen ammattiin usein myös aikuisena, ja tämä onnistuu vain mikäli perustiedot monissa aineissa ovat tarpeeksi hyvät. Sosialidemokraatit ovat vaihtoehtona korostaneet oppimisympäristön olosuhteita, kuten ryhmäkokoja, yleistä koulujen turvallisuutta oppilashuollon resursseihin panostamalla sekä jokaisen oppimistilanteen tukemista esimerkiksi koulunkäyntiavustajien avulla.
James Coleman totesi myös klassisessa koulutussosiologian tutkimuksessaan, joka lähti lahjakkuuden tutkimuksen perinteestä, että koulumenestyksen arvostamisen suhteellinen merkitys älyllisille/tiedollisille saavutuksille on suhteellisen pieni. Koulumenestyksen arvostaminen on pikemminkin ala-/erilliskulttuurien rakentamista, joissa vaihtoehtokulttuureina ovat urheilumenestyksen arvostaminen tai suosittuna oleminen. Jälkimmäisiin alakulttuureihin panostavat nuoret ovat usein yhtä kyvykkäitä ja lahjakkaita älyllisesti kuin koulumenestykseen panostavat. Colemanin johtopäätös on seuraava: ”Seuraukset amerikkalaiselle yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ovat selvät. Koska yläasteet sallivat, että nuorten alakulttuurit suuntaavat energiaansa erityneesti urheiluun, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vastaavaan, ne rekrytoivat aikuisiin älyllisiin toimintoihin ihmisiä, joilla on varsin keskinkertainen kyvykkyystaso.”
Tämän selventämiseksi voidaan todeta, että valittu suuntautuminen erilaisiin asioihin koulussa on pikemmin seurausta näiden asioiden palkitsevuudesta yksilölle ja tämän ympäristölle, kuin lahjakkuuden seurausta. Lisäksi kapeiden tiedollisten aiheiden painottaminen ja arvostaminen merkitsee suuren lahjakkuusreservin menettämistä, kun monet koulutyöstä kiinnostumisen sijaan mieluummin pelaavat palloa tai hengailevat kavereiden kanssa. Tämän johdosta yhtenäinen koulupäivä voisi tasapainottaa hengen ja ruumiin ponnistuksia ja myös mahdollistaa sosiaalisen viihtyvyyden lisääntymistä kouluyhteisöissä.
Mitä tästä opimme? Opimme sen, että koulutuksen eriytyminen nuorella iällä ja lahjakkuusideologian yhdistäminen koulumenestykseen merkitsee tehotonta valikoitumista yhteiskunnan tarpeisiin. Lisäksi on vaikea ennakoida esimerkiksi työmarkkinoiden tarpeita 15 vuoden päähän. Valinnaisuus aikaisessa vaiheessa johtaa siihen, että nuoret valitsevat usein ”vastahakoisesti” vanhempiensa arvostamia ainekokonaisuuksia, jotka eivät aina palkitse nuorten yhteisössä. Tämä omalta osaltaan merkitsee, että lapset kyllä tulevat suuntautumaan tulevalla työurallaan vanhempiensa tavoin (sosiaalinen kierto ja tasa-arvoistuminen vähenee), mutta ihmisten lahjat eivät tule käyttöön parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä saattaa palvella menestyksen ja hyväosaisuuden siirtoa lapsille, vaikka sekin on epävarmaa koska tulevaisuutta on vaikea ennustaa ja valitut koulutusinvestoinnit voivat osoittautua virheellisiksi. Yhteiskunnan ja esimerkiksi työelämän etua se ei palvele.
Post Scriptum klo 22.48:
Kävimme poikani kanssa katsomassa espoolaisen Unga teaternin (ent. skolteatern) ensi-illan Ella ja Paterock (suomeksi) Diananäyttämöllä, Erottajalla. Näytelmä oli hauska, ja erittäin hyvin esitetty ja sopi mainiosti ylläolevaan aihealueeseen. Suosittelemme lämpimästi kouluasioita pohtiville!
_______________________
Sitaatti Colemanin tutkimuksesta on minun käännökseni englanninkielisestä alkuperäisteoksesta: James Coleman (1964): Adolescent Subculture and Academic Achievement. Teoksessa: O’Brien, Robert; Schrag, Clarence C. & Martin Walter T. (toim.): Readings in General Sociology. Kolmas pianos. Houghton Mifflin Company: Boston. (Alkuperäisjulkaisu: American Journal of Sociology 1960, 337-347).
Koulutussosiologit ovat osoittaneet koulutuksen yleensä olevan kannattava investointi työllistymistä ja ansiotasoa ajatellen niin, että enemmän koulutusta johtaa parempaan työllisyyteen ja ansiotasoon. Poikkeuksia on tietysti paljon, eikä koulutus aina takaa menestystä.
Toinen klassinen kysymys on miten peruskoulutus valmistaa oppilaita jatko-opintoihin ja tulevaan työelämään. Tuntijakouudistus on käynnissä, ja Suomen nykyinen hallitus haluaa lisätä valinnaisuutta jo aikaisessa vaiheessa opin polkua. Ajatuksena tässä lienee se, että eriytyneessä yhteiskunnassa täytyy hakea omaa paikkaansa jo aikaisessa vaiheessa pärjätäkseen ja päästäkseen huipulle. Tämä on tietysti yksilöllisesti ajattelevalle puhutteleva ajatus, ja sellaisena johdonmukainen.
Sosialidemokraatit ovat epäilleet, että päätökset tulevasta elämänkohtalosta tapahtuvat liian aikaisessa vaiheessa ja, että erikoistumalla vähennetään joustavuutta, jota nykymaailman työmarkkinat edellyttävät. Ihmisten on kouluttauduttava uuteen ammattiin usein myös aikuisena, ja tämä onnistuu vain mikäli perustiedot monissa aineissa ovat tarpeeksi hyvät. Sosialidemokraatit ovat vaihtoehtona korostaneet oppimisympäristön olosuhteita, kuten ryhmäkokoja, yleistä koulujen turvallisuutta oppilashuollon resursseihin panostamalla sekä jokaisen oppimistilanteen tukemista esimerkiksi koulunkäyntiavustajien avulla.
James Coleman totesi myös klassisessa koulutussosiologian tutkimuksessaan, joka lähti lahjakkuuden tutkimuksen perinteestä, että koulumenestyksen arvostamisen suhteellinen merkitys älyllisille/tiedollisille saavutuksille on suhteellisen pieni. Koulumenestyksen arvostaminen on pikemminkin ala-/erilliskulttuurien rakentamista, joissa vaihtoehtokulttuureina ovat urheilumenestyksen arvostaminen tai suosittuna oleminen. Jälkimmäisiin alakulttuureihin panostavat nuoret ovat usein yhtä kyvykkäitä ja lahjakkaita älyllisesti kuin koulumenestykseen panostavat. Colemanin johtopäätös on seuraava: ”Seuraukset amerikkalaiselle yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ovat selvät. Koska yläasteet sallivat, että nuorten alakulttuurit suuntaavat energiaansa erityneesti urheiluun, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vastaavaan, ne rekrytoivat aikuisiin älyllisiin toimintoihin ihmisiä, joilla on varsin keskinkertainen kyvykkyystaso.”
Tämän selventämiseksi voidaan todeta, että valittu suuntautuminen erilaisiin asioihin koulussa on pikemmin seurausta näiden asioiden palkitsevuudesta yksilölle ja tämän ympäristölle, kuin lahjakkuuden seurausta. Lisäksi kapeiden tiedollisten aiheiden painottaminen ja arvostaminen merkitsee suuren lahjakkuusreservin menettämistä, kun monet koulutyöstä kiinnostumisen sijaan mieluummin pelaavat palloa tai hengailevat kavereiden kanssa. Tämän johdosta yhtenäinen koulupäivä voisi tasapainottaa hengen ja ruumiin ponnistuksia ja myös mahdollistaa sosiaalisen viihtyvyyden lisääntymistä kouluyhteisöissä.
Mitä tästä opimme? Opimme sen, että koulutuksen eriytyminen nuorella iällä ja lahjakkuusideologian yhdistäminen koulumenestykseen merkitsee tehotonta valikoitumista yhteiskunnan tarpeisiin. Lisäksi on vaikea ennakoida esimerkiksi työmarkkinoiden tarpeita 15 vuoden päähän. Valinnaisuus aikaisessa vaiheessa johtaa siihen, että nuoret valitsevat usein ”vastahakoisesti” vanhempiensa arvostamia ainekokonaisuuksia, jotka eivät aina palkitse nuorten yhteisössä. Tämä omalta osaltaan merkitsee, että lapset kyllä tulevat suuntautumaan tulevalla työurallaan vanhempiensa tavoin (sosiaalinen kierto ja tasa-arvoistuminen vähenee), mutta ihmisten lahjat eivät tule käyttöön parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä saattaa palvella menestyksen ja hyväosaisuuden siirtoa lapsille, vaikka sekin on epävarmaa koska tulevaisuutta on vaikea ennustaa ja valitut koulutusinvestoinnit voivat osoittautua virheellisiksi. Yhteiskunnan ja esimerkiksi työelämän etua se ei palvele.
Post Scriptum klo 22.48:
Kävimme poikani kanssa katsomassa espoolaisen Unga teaternin (ent. skolteatern) ensi-illan Ella ja Paterock (suomeksi) Diananäyttämöllä, Erottajalla. Näytelmä oli hauska, ja erittäin hyvin esitetty ja sopi mainiosti ylläolevaan aihealueeseen. Suosittelemme lämpimästi kouluasioita pohtiville!
_______________________
Sitaatti Colemanin tutkimuksesta on minun käännökseni englanninkielisestä alkuperäisteoksesta: James Coleman (1964): Adolescent Subculture and Academic Achievement. Teoksessa: O’Brien, Robert; Schrag, Clarence C. & Martin Walter T. (toim.): Readings in General Sociology. Kolmas pianos. Houghton Mifflin Company: Boston. (Alkuperäisjulkaisu: American Journal of Sociology 1960, 337-347).
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Hyvä hallinto
Tämän päivän yksityistyneessä elämänmuodossa ei aina ymmärretä hallinnon ominaisuuksia ja merkitystä. Edes poliittisten päätöksentekijöiden joukossa ei tätä asiaa valitettavasti ymmärretä.
Hyvä hallinto on tapa varmistaa oikeusvaltion ja demokraattisen järjestelmän toimivuus ja sillä vältetään yhteiskuntaelämän rappio ja mielivalta. Hyvä hallinto on erittäin tärkeää siksi, että viranomaisvaltaa käyttävät henkilöt tekevät virkavaltansa puitteissa päätöksiä, jotka määräävät tavallisten ihmisten ja taloudellisten toimijoiden toimintaa ja olosuhteita. Hallinnon on siksi aina ehdottomasti noudatettava vallitsevia lakeja ja säännöksiä.
Hallinnon teoreetikoissa Max Weber on klassikko byrokraattisen, järkeen perustuvan hallintotavan kuvaajana. Weberin byrokratiamalli sisältää kymmenen sääntöä viranhaltijoiden osalta, joiden seurauksena ei ole arkikielenkäytön haukkumasana byrokraattisuus ja raskassoutuisuus, vaan niiden seurauksena on hyvä hallinto.
Seuraavat kymmenen kriteeriä sisältyvät Weberin malliin:
1. Viranhaltijat ovat henkilökohtaisesti vapaita ja joutuvat noudattamaan järjestelmän määräysvaltaa ainoastaan virkavelvollisuuksissaan.
2. Viranhaltijat on järjestetty kiinteään hierarkiaan.
3. Jokaisen viranhaltijan toimivalta on tarkkaan määritelty ja rajattu.
4. Viranhaltijan suhde organisaatioon on sopimussuhde, joka periaatteessa perustuu vapaaseen valintaan virkaan pyrkivien ehdokkaiden parista.
5. Valinta perustuu ehdokkaiden teknisiin valmiuksiin, jotka järkevimmissä tapauksissa perustuvat tutkintoihin.
6. Viranhaltijat palkitaan kiinteällä palkalla, joka on yleensä kytkettynä eläkeoikeuksiin. Heidät voidaan erottaa vain tietyissä olosuhteissa, mutta ovat aina vapaita itse luopumaan virastaan. Palkan suuruus perustuu ensisijaisesti viran asemaan virkahierarkiassa, mutta lisäksi palkanmäärittelyssä otetaan huomioon viran mukanaantuoma vastuu ja myös viranhaltijan vaatimus ”säädynmukaisesta” palkasta.
7. Virka on viranhaltijan ainoa tai pääasiallinen ammatti.
8. Virka sisältyy uraportaaseen. Eteneminen tapahtuu kokemuksen tai suoriutumisen ansiosta – tai molempien – ja siitä päättävät hierarkiassa yläpuolella olevat.
9. Viranhaltija ei omista ”tuotantovälineitä” eikä omaa mitään määritelmällistä oikeutta virkaansa.
10. Viranhaltija on alistettu tiukalle kurille ja valvonnalle viranhoidossaan.
(Vapaa käännös ruotsinkielestä Sten Anderssonin Max Weberia kuvaavasta tekstistä kirjassa Sociologiska teorier. Studier i sociologins historia 1978, 53).
Hyvä hallinto on tapa varmistaa oikeusvaltion ja demokraattisen järjestelmän toimivuus ja sillä vältetään yhteiskuntaelämän rappio ja mielivalta. Hyvä hallinto on erittäin tärkeää siksi, että viranomaisvaltaa käyttävät henkilöt tekevät virkavaltansa puitteissa päätöksiä, jotka määräävät tavallisten ihmisten ja taloudellisten toimijoiden toimintaa ja olosuhteita. Hallinnon on siksi aina ehdottomasti noudatettava vallitsevia lakeja ja säännöksiä.
Hallinnon teoreetikoissa Max Weber on klassikko byrokraattisen, järkeen perustuvan hallintotavan kuvaajana. Weberin byrokratiamalli sisältää kymmenen sääntöä viranhaltijoiden osalta, joiden seurauksena ei ole arkikielenkäytön haukkumasana byrokraattisuus ja raskassoutuisuus, vaan niiden seurauksena on hyvä hallinto.
Seuraavat kymmenen kriteeriä sisältyvät Weberin malliin:
1. Viranhaltijat ovat henkilökohtaisesti vapaita ja joutuvat noudattamaan järjestelmän määräysvaltaa ainoastaan virkavelvollisuuksissaan.
2. Viranhaltijat on järjestetty kiinteään hierarkiaan.
3. Jokaisen viranhaltijan toimivalta on tarkkaan määritelty ja rajattu.
4. Viranhaltijan suhde organisaatioon on sopimussuhde, joka periaatteessa perustuu vapaaseen valintaan virkaan pyrkivien ehdokkaiden parista.
5. Valinta perustuu ehdokkaiden teknisiin valmiuksiin, jotka järkevimmissä tapauksissa perustuvat tutkintoihin.
6. Viranhaltijat palkitaan kiinteällä palkalla, joka on yleensä kytkettynä eläkeoikeuksiin. Heidät voidaan erottaa vain tietyissä olosuhteissa, mutta ovat aina vapaita itse luopumaan virastaan. Palkan suuruus perustuu ensisijaisesti viran asemaan virkahierarkiassa, mutta lisäksi palkanmäärittelyssä otetaan huomioon viran mukanaantuoma vastuu ja myös viranhaltijan vaatimus ”säädynmukaisesta” palkasta.
7. Virka on viranhaltijan ainoa tai pääasiallinen ammatti.
8. Virka sisältyy uraportaaseen. Eteneminen tapahtuu kokemuksen tai suoriutumisen ansiosta – tai molempien – ja siitä päättävät hierarkiassa yläpuolella olevat.
9. Viranhaltija ei omista ”tuotantovälineitä” eikä omaa mitään määritelmällistä oikeutta virkaansa.
10. Viranhaltija on alistettu tiukalle kurille ja valvonnalle viranhoidossaan.
(Vapaa käännös ruotsinkielestä Sten Anderssonin Max Weberia kuvaavasta tekstistä kirjassa Sociologiska teorier. Studier i sociologins historia 1978, 53).
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Pallo on pyöreä: olla osa jotain suurempaa
Hoimar v. Ditfurth kertoo kirjassaan ”Elämää avaruudessa” siitä kuinka meidän pyöreä pallomme omaa magnetismin, jonka johdosta sen muutkin meidän elämällemme suotuisat ominaisuudet ovat olemassa. Pallon pyörimiseen liittyy magnetismia, joka vetää ihmisten kiinnostuksen puoleensa. Pallo pyörii ja tähdet loistavat. Tämän näkemisestä ihmiset ovat nykyään valmiita maksamaan paljon.
Joostein Gaarder kuvaa Immanuel Kantin filosofiaa pallometaforan kautta. Sen mukaan ihminen, joka näkee pallon pyörivän nurmikon yli, miettii mistä se tulee ja haluaa myös löytää sen tuloon syyn kuten, että joku on potkaissut sitä. Ihminen on itse kuitenkin Kantin filosofian mukaan osa pyörivää palloa, eikä voi siksi tarkkailla tapahtumaa ulkoapäin ja riippumattomasti. Tästäkin huolimatta ihmisen järki kuitenkin aina toimii sillä tavoin, että hän miettii mistä ja miksi pallo tulee nurmikon yli.
Emme ehkä koskaan voi tyhjentävästi tietää miksi pallo tulee nurmikon yli ja mistä se tulee, emmekä tiedä meneekö se maaliin saakka, mutta sen tiedämme että nämä kysymykset tulevat meitä aina kiehtomaan.
Joostein Gaarder kuvaa Immanuel Kantin filosofiaa pallometaforan kautta. Sen mukaan ihminen, joka näkee pallon pyörivän nurmikon yli, miettii mistä se tulee ja haluaa myös löytää sen tuloon syyn kuten, että joku on potkaissut sitä. Ihminen on itse kuitenkin Kantin filosofian mukaan osa pyörivää palloa, eikä voi siksi tarkkailla tapahtumaa ulkoapäin ja riippumattomasti. Tästäkin huolimatta ihmisen järki kuitenkin aina toimii sillä tavoin, että hän miettii mistä ja miksi pallo tulee nurmikon yli.
Emme ehkä koskaan voi tyhjentävästi tietää miksi pallo tulee nurmikon yli ja mistä se tulee, emmekä tiedä meneekö se maaliin saakka, mutta sen tiedämme että nämä kysymykset tulevat meitä aina kiehtomaan.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Mahdollisuusrakenne
”Järkevät ihmiset eivät uhkaa hyvin linnoittautuneita vastustajia silloin kun mahdollisuudet ovat olemattomat” kirjoittaa Sidney Tarrow kirjassaan poliittisesta mahdollisuusrakenteesta. Arvioiminen ja tilannetaju liittyvät mahdollisuusrakenteeseen, sillä mahdollisuuksien täytyy olla jossain määrin tiedostettuja. Mahdollisuusrakenteen käyttö poliittisen toiminnan tulkkina tai reseptinä viittaa siis tiedostamiseen, tilannetajuun ja arviointikykyyn.
Poliittiset toimijat tulkitsevat usein tilanteenmäärittelyissään yhteistyö- ja kilpakumppaninsa rationaalisiksi toimijoiksi, joiden toimilla on tietty konkreettinen päämäärä. Tästä syystä toimijoiden keinot nähdä ja havaita periaatteellisia tarkoitusperiä ovat usein alikorostuneita. Konkreettiset pyrkimykset sijaitsevat ajassa ja ovat ajankohtaisia, kun sitä vastoin periaatteelliset seikat näyttäytyvät epäajankohtaisina. Toimijat näkevät siis toisissaan aina opportunismia.
Jos eliittikilpailussa vaihtoehtoina on useampi tasavahva ehdokas(/ryhmä), tulkitaan yleensä valintatapoihin liittyvä keskustelu edellisen logiikan mukaisesti kannanotoksi määrätyn ehdokkaan(/ryhmän) hyväksi. Asiasisältö on kuitenkin pakko huomioida, sillä näkemyksellä on tukea ja se on ajoitettu relevantilla tavalla. Asiaan sisältyy niin sanotusti poliittista painetta!
Jos sama valintamenettelyyn liittyvä keskustelu käydään tilanteessa, jossa oikeata kilpailua ei esiinny, se helposti tulkitaan huonosti ajoitetuksi, epäoleelliseksi tai irrationaaliseksi hyökkäykseksi vallitsevaa johtoa vastaan. Edellytykset käydä periaatteellista keskustelua olisivat tuossa tilanteessa analyyttisesti katsottuna olemassa, mikäli johto istuu tukevasti satulassa, mutta intressi asiaan puuttuu sillä asia ei ole ajankohtainen eikä kuulu päiväjärjestykseen. Ajoitus on kerta kaikkiaan väärä!
Tätä ilmentää Ison Britannian keskustelut vaalijärjestelmän uudistuksesta äskettäin käytyjen vaalien jälkeen, jossa liberaalidemokraatit nousivat vaaankieliasemaan. Keskustelu muodostui ajankohtaiseksi, koska uudistus mahdollistaisi paremmat menestysnäkymät liberaalidemokraateille kuin nykyisenkaltainen enemmistövaali, jossa vaalipiirin ykköspuolue korjaa potin. Myös SDP:n keskustelu sääntömuutoksesta kohti suorempaa jäsendemokratiaa kuvastaa samankaltaista, tiettyyn historialliseen tilanteeseen liittyvää mahdollisuusrakennetta. Edellisen puoluekokouksen aikoihin sillä vaikutettiin koko Suomen poliittiseen keskusteluun, ja kilpailijatkin näkivät sen mahdollisuusrakenteena ryhmien välisessä kannatuskisassa. Viime puoluekokouksessa aiheella oli vain periaatteellisesta näkökulmasta katsottuna merkitystä, mutta poliittista painetta se ei juurikaan omannut.
Poliittinen paine muuttaa asioita ja on vallan lähde. Tilannearvio ja poliittisen paineen luominen ovat avaimia mahdollisuusrakenteen mukaisessa muutoksen aikaansaamisessa. Vasta kun pallo on lähtenyt pyörimään, voivat analyyttiset ja periaatteelliset seikat ohjata muutoksen suuntaa sellaisella tavalla, jolla on lopputuloksen kannalta merkitystä ja jolla vältetään kestämätön mielivalta.
Poliittiset toimijat tulkitsevat usein tilanteenmäärittelyissään yhteistyö- ja kilpakumppaninsa rationaalisiksi toimijoiksi, joiden toimilla on tietty konkreettinen päämäärä. Tästä syystä toimijoiden keinot nähdä ja havaita periaatteellisia tarkoitusperiä ovat usein alikorostuneita. Konkreettiset pyrkimykset sijaitsevat ajassa ja ovat ajankohtaisia, kun sitä vastoin periaatteelliset seikat näyttäytyvät epäajankohtaisina. Toimijat näkevät siis toisissaan aina opportunismia.
Jos eliittikilpailussa vaihtoehtoina on useampi tasavahva ehdokas(/ryhmä), tulkitaan yleensä valintatapoihin liittyvä keskustelu edellisen logiikan mukaisesti kannanotoksi määrätyn ehdokkaan(/ryhmän) hyväksi. Asiasisältö on kuitenkin pakko huomioida, sillä näkemyksellä on tukea ja se on ajoitettu relevantilla tavalla. Asiaan sisältyy niin sanotusti poliittista painetta!
Jos sama valintamenettelyyn liittyvä keskustelu käydään tilanteessa, jossa oikeata kilpailua ei esiinny, se helposti tulkitaan huonosti ajoitetuksi, epäoleelliseksi tai irrationaaliseksi hyökkäykseksi vallitsevaa johtoa vastaan. Edellytykset käydä periaatteellista keskustelua olisivat tuossa tilanteessa analyyttisesti katsottuna olemassa, mikäli johto istuu tukevasti satulassa, mutta intressi asiaan puuttuu sillä asia ei ole ajankohtainen eikä kuulu päiväjärjestykseen. Ajoitus on kerta kaikkiaan väärä!
Tätä ilmentää Ison Britannian keskustelut vaalijärjestelmän uudistuksesta äskettäin käytyjen vaalien jälkeen, jossa liberaalidemokraatit nousivat vaaankieliasemaan. Keskustelu muodostui ajankohtaiseksi, koska uudistus mahdollistaisi paremmat menestysnäkymät liberaalidemokraateille kuin nykyisenkaltainen enemmistövaali, jossa vaalipiirin ykköspuolue korjaa potin. Myös SDP:n keskustelu sääntömuutoksesta kohti suorempaa jäsendemokratiaa kuvastaa samankaltaista, tiettyyn historialliseen tilanteeseen liittyvää mahdollisuusrakennetta. Edellisen puoluekokouksen aikoihin sillä vaikutettiin koko Suomen poliittiseen keskusteluun, ja kilpailijatkin näkivät sen mahdollisuusrakenteena ryhmien välisessä kannatuskisassa. Viime puoluekokouksessa aiheella oli vain periaatteellisesta näkökulmasta katsottuna merkitystä, mutta poliittista painetta se ei juurikaan omannut.
Poliittinen paine muuttaa asioita ja on vallan lähde. Tilannearvio ja poliittisen paineen luominen ovat avaimia mahdollisuusrakenteen mukaisessa muutoksen aikaansaamisessa. Vasta kun pallo on lähtenyt pyörimään, voivat analyyttiset ja periaatteelliset seikat ohjata muutoksen suuntaa sellaisella tavalla, jolla on lopputuloksen kannalta merkitystä ja jolla vältetään kestämätön mielivalta.
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Yksi muiden joukossa
Kansanvaltainen prosessi on monella tavalla myönteinen ja toimiva tapa järjestää asiat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Asioiden käsittelyssä esiintyy monta tarkistuskohtaa, joissa arvioidaan esitetyn asian toimivuus useasta eri näkökulmasta. Näin voidaan välttää äärimmäisyydet ja kohtuuttomat ratkaisut.
Tällainen tarkastaminen olisi mahdotonta valistuneenkin yksinvaltiaan järjestelmässä, ja mekanismin toimivuus heikkenee myös vahvassa edustuksellisuudessa, jossa valta keskitetään joidenkin valittujen edustajien käsiin. Vahvan edustuksellisuuden puolestapuhujat viittaavat eliittien väliseen kilpailuun ja mahdollisuuteen vaihtaa johtava eliitti tarkastusmekanismeina sekä edustuksellisuuden eri muotoihin, joissa se joko heijastaa edustettavia tai korjaa ja täydentää ominaisuuksilla, joita puuttuu edustettavien parista. Nämä ovat kuitenkin nykyisessä, eriytyneessä yhteiskunnassa heikompia tarkastustapoja kuin mahdollisimman monen ihmisen kokemuksien hyödyntäminen itse päätösprosessissa. Erityisesti näin on koska edustuksellisuuteen myös usein liittyy vaaroja kuten vallan turmelevuus ja itseänsä täydentävät prosessit.
Kansanvaltaisuutta on historiassa pelätty ja vastustettu uutterasti. Erinomaisessa kirjassa nimeltä Kuriton kansa viisi yhteiskuntatieteilijää esittää esimerkkejä tällaisesta kansanvallan vastustamisesta pilapiirroksia analysoimalla. Naisten osallistumista päätöksentekoon parodioitiin pilapiirroksissa seuraavasti: ”Toisinaan eduskunta esitetään koko perheen työmaana, jossa perheen isä hoitaa lapsia ja keittää kahvia vaimon pitäessä puhetta. Toisenlaiseksi seuraukseksi tarjotaan eduskuntatyön erotisoitumista, jolloin kuhertelevat kansanedustajat unohtavat politiikan.” Nämä teemat ovat iltapäivälehtien kestosuosikkeja tänäkin päivänä kansanvallan halventamisessa. Kirjassa esiintyy useita valaisevia ja paljonpuhuvia esimerkkejä: ”Koulupoikien marssia, joka vaatii vapautta ja opettajavallan hylkäämistä, ei pilakuvassa juhlita demokraattisia oikeuksia hyödyntävänä poliittisena toimintana, vaan mieltään osoittavat lapset merkitsevät kypsymättömyyttä ja lapsellista uhmaa, myönteisimmillään ehkä leikkiä ja ilonpitoa.” [--] ”Kansan lapsellistaminen” muodostaa pilakuvissa vain yhden keinon kyseenalaistaa kansan kypsyys.” Lisäksi demokratia esitetään pilakuvissa jopa totalitaarisena: ”Tässä järjestelmässä ei myöskään ole sijaa toisinajattelijoille, vaan heidät ajetaan pois kansaa edustavan ryhmän tai kansan piiristä.” Ja kansanvaltaisuuden halveksunta on kohdistunut naisten ja lasten lisäksi vahvasti myös sosialisteja vastaan: ”Joukkovoimaan kohdistuva epäluottamus on erityisen selvää porvarillisten puolueiden pilalehtien sosialisteihin kohdistamassa pilailussa. Yhdistettäessä sosialismi väkijoukkoon korostuu vitseissä kansan poliittinen epäkypsyys monin tavoin: kansa on tällöin sekä ymmärtämätöntä että hillittömyyteen taipuvaista.” Ja lisäksi koko demokraattinen vaalijärjestelmäkin saa osansa: ”Kansanvaltaisten vaalien valta tuntuu olevan siirretty käsiin, jotka edustavat vääristynyttä käsitystä demokratiasta [--].”
Kun historian valossa katsotaan länsimaisten demokratioiden (ja tietyistä toimintatapojen erikoisuuksista huolimatta myös suomalaisen kansanvallan) saavutuksia, kääntyy pilkka yllä olevissa esimerkeissä pilkkaajan omaan nilkkaan. Kansanvaltaisesti on saavutettu naisten ja lasten olosuhteiden parantumista ja monet sosialistien ajamat yhteiskuntareformit ovat vapauttaneet laajat ihmisjoukot vaikeista elinolosuhteista. Mutta kansanvaltainen prosessi ei vielä ole valmis, vaan edellyttää jatkuvaa vahvistamista ja kehittämistä. Viisauden alku tässä tapauksessa löytynee ”täysi-ikäisestä” yksilön oman historiallisen merkityksen suhteellistamisesta sekä sellaisen vapauden saavuttamisesta, jossa vastuullisinkin ja kovinkin päätöksentekijä, asiantuntija ja neuvonantaja nöyrästi toteaa olevansa yksi muiden joukossa.
Tällainen tarkastaminen olisi mahdotonta valistuneenkin yksinvaltiaan järjestelmässä, ja mekanismin toimivuus heikkenee myös vahvassa edustuksellisuudessa, jossa valta keskitetään joidenkin valittujen edustajien käsiin. Vahvan edustuksellisuuden puolestapuhujat viittaavat eliittien väliseen kilpailuun ja mahdollisuuteen vaihtaa johtava eliitti tarkastusmekanismeina sekä edustuksellisuuden eri muotoihin, joissa se joko heijastaa edustettavia tai korjaa ja täydentää ominaisuuksilla, joita puuttuu edustettavien parista. Nämä ovat kuitenkin nykyisessä, eriytyneessä yhteiskunnassa heikompia tarkastustapoja kuin mahdollisimman monen ihmisen kokemuksien hyödyntäminen itse päätösprosessissa. Erityisesti näin on koska edustuksellisuuteen myös usein liittyy vaaroja kuten vallan turmelevuus ja itseänsä täydentävät prosessit.
Kansanvaltaisuutta on historiassa pelätty ja vastustettu uutterasti. Erinomaisessa kirjassa nimeltä Kuriton kansa viisi yhteiskuntatieteilijää esittää esimerkkejä tällaisesta kansanvallan vastustamisesta pilapiirroksia analysoimalla. Naisten osallistumista päätöksentekoon parodioitiin pilapiirroksissa seuraavasti: ”Toisinaan eduskunta esitetään koko perheen työmaana, jossa perheen isä hoitaa lapsia ja keittää kahvia vaimon pitäessä puhetta. Toisenlaiseksi seuraukseksi tarjotaan eduskuntatyön erotisoitumista, jolloin kuhertelevat kansanedustajat unohtavat politiikan.” Nämä teemat ovat iltapäivälehtien kestosuosikkeja tänäkin päivänä kansanvallan halventamisessa. Kirjassa esiintyy useita valaisevia ja paljonpuhuvia esimerkkejä: ”Koulupoikien marssia, joka vaatii vapautta ja opettajavallan hylkäämistä, ei pilakuvassa juhlita demokraattisia oikeuksia hyödyntävänä poliittisena toimintana, vaan mieltään osoittavat lapset merkitsevät kypsymättömyyttä ja lapsellista uhmaa, myönteisimmillään ehkä leikkiä ja ilonpitoa.” [--] ”Kansan lapsellistaminen” muodostaa pilakuvissa vain yhden keinon kyseenalaistaa kansan kypsyys.” Lisäksi demokratia esitetään pilakuvissa jopa totalitaarisena: ”Tässä järjestelmässä ei myöskään ole sijaa toisinajattelijoille, vaan heidät ajetaan pois kansaa edustavan ryhmän tai kansan piiristä.” Ja kansanvaltaisuuden halveksunta on kohdistunut naisten ja lasten lisäksi vahvasti myös sosialisteja vastaan: ”Joukkovoimaan kohdistuva epäluottamus on erityisen selvää porvarillisten puolueiden pilalehtien sosialisteihin kohdistamassa pilailussa. Yhdistettäessä sosialismi väkijoukkoon korostuu vitseissä kansan poliittinen epäkypsyys monin tavoin: kansa on tällöin sekä ymmärtämätöntä että hillittömyyteen taipuvaista.” Ja lisäksi koko demokraattinen vaalijärjestelmäkin saa osansa: ”Kansanvaltaisten vaalien valta tuntuu olevan siirretty käsiin, jotka edustavat vääristynyttä käsitystä demokratiasta [--].”
Kun historian valossa katsotaan länsimaisten demokratioiden (ja tietyistä toimintatapojen erikoisuuksista huolimatta myös suomalaisen kansanvallan) saavutuksia, kääntyy pilkka yllä olevissa esimerkeissä pilkkaajan omaan nilkkaan. Kansanvaltaisesti on saavutettu naisten ja lasten olosuhteiden parantumista ja monet sosialistien ajamat yhteiskuntareformit ovat vapauttaneet laajat ihmisjoukot vaikeista elinolosuhteista. Mutta kansanvaltainen prosessi ei vielä ole valmis, vaan edellyttää jatkuvaa vahvistamista ja kehittämistä. Viisauden alku tässä tapauksessa löytynee ”täysi-ikäisestä” yksilön oman historiallisen merkityksen suhteellistamisesta sekä sellaisen vapauden saavuttamisesta, jossa vastuullisinkin ja kovinkin päätöksentekijä, asiantuntija ja neuvonantaja nöyrästi toteaa olevansa yksi muiden joukossa.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Juhlan kunniaksi
Onneksi työhön ja tuottavuuteen suuntautuneessa yhteiskunnassamme esiintyy myös juhlia. Juhlissa sosiaalinen vapautuneisuus pääsee valloilleen ja ihmiset keräävät uusia voimia tulevia koitoksia varten.
Sosiologisesta näkökulmasta juhlilla ja seremonioilla on yhteisöä vahvistava funktio. Emile Durkheim on uskontososiologiassaan määritellyt uskonnolliset seremoniatkin pääasiallisesti ryhmän ja yhteisön olemassaoloa vahvistaviksi tapahtumiksi. Siten esimerkiksi kuolleen läheiset vedetään mukaan hautajaisissa yhteisön keskipisteeksi, vaikka heillä olisi usein halu vetäytyä muista ihmisistä syrjään. Maallisissa yhteisöissä ei ole provosoivaa todeta, että juhlissa ja seremonioissa yhteisö oikeastaan palvoo ja vahvistaa uskoa itseensä. Se myönnetään tärkeäksi tehtäväksi yhteisön olemassaolon kannalta.
Juhlassa on myös mahdollisuus nauraa. Ilolla ja naurulla on yhteisöllisyyttä vahvistava vaikutus, sillä naurussa löytyy ihmisten välillä yhteisymmärrys, älyjen yhteys, jonkin naurettavan asian osalta. Henri Bergson, joka on tutkinut naurua, toteaa ihmisen olevan eläin joka osaa nauraa ja saa naurua aikaan.
Juhlissa tarjoutuu lisäksi mahdollisuus tarjota itsestään ja nähdä muissa niitä parhaita puolia. Juhla antaa mahdollisuuden esittämiseen ja yleisön saamiseen. Vappu on tähän oiva tilaisuus, mutta naamarilla ja työhanskoilla esittävät eivät silloin suinkaan tarjoa vaikuttavinta kuvaa työväestä.
Sosiologisesta näkökulmasta juhlilla ja seremonioilla on yhteisöä vahvistava funktio. Emile Durkheim on uskontososiologiassaan määritellyt uskonnolliset seremoniatkin pääasiallisesti ryhmän ja yhteisön olemassaoloa vahvistaviksi tapahtumiksi. Siten esimerkiksi kuolleen läheiset vedetään mukaan hautajaisissa yhteisön keskipisteeksi, vaikka heillä olisi usein halu vetäytyä muista ihmisistä syrjään. Maallisissa yhteisöissä ei ole provosoivaa todeta, että juhlissa ja seremonioissa yhteisö oikeastaan palvoo ja vahvistaa uskoa itseensä. Se myönnetään tärkeäksi tehtäväksi yhteisön olemassaolon kannalta.
Juhlassa on myös mahdollisuus nauraa. Ilolla ja naurulla on yhteisöllisyyttä vahvistava vaikutus, sillä naurussa löytyy ihmisten välillä yhteisymmärrys, älyjen yhteys, jonkin naurettavan asian osalta. Henri Bergson, joka on tutkinut naurua, toteaa ihmisen olevan eläin joka osaa nauraa ja saa naurua aikaan.
Juhlissa tarjoutuu lisäksi mahdollisuus tarjota itsestään ja nähdä muissa niitä parhaita puolia. Juhla antaa mahdollisuuden esittämiseen ja yleisön saamiseen. Vappu on tähän oiva tilaisuus, mutta naamarilla ja työhanskoilla esittävät eivät silloin suinkaan tarjoa vaikuttavinta kuvaa työväestä.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Luottamus
Monimutkainen yhteiskunta rakentuu luottamuksen varaan. Luottamus toimii yleensä näkymättömissä, itsestään selvänä ja tulee ilmi vasta silloin kun siitä on puutetta. Selkeimmin luottamukseen liittyvät ongelmat ovat näkyvillä lentoasemien turvatarkastuksissa. Luottamuksen katoaminen on synnyttänyt erittäin raskaan järjestelmän riskien minimoimiseksi.
Sosiologeista esimerkiksi Anthony Giddens on käsitellyt luottamusta modernissa yhteiskunnassa. Giddens kertoo kuinka ihminen aina, lähes kaikessa toiminnassaan on riippuvainen lukuisten anonyymien toisten ihmisten työpanoksesta. Hänen on voitava luottaa näiden tekemään työhön ilman, että hänellä voisi olla mitään mahdollisuutta tuntea näitä kaikkia ihmisiä tai kontrolloida tehtyä työtä. On luotettava abstraktiin järjestelmään. Asia voidaan konkretisoida ajattelemalla kuinka monen ihmisen käsien läpi ruisleipä on kulkenut matkalla viljapellolta pöydälle. Giddensin mukaan pakkoluottamus abstrakteihin järjestelmiin luo yksilöille nyky-yhteiskunnassa omanlaisia psyykkisiä ongelmia.
Toinen tapa sosiologiassa lähestyä luottamuksen tematiikkaa on Francis Fukuyaman institutionaalinen lähestymistapa, jossa luottamus yhdistetään sosiaaliseen pääomaan. Sellaisissa yhteiskunnissa, joissa on paljon luottamusta ja yhteistyötä, on myös runsaasti sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma johtaa taloudelliseen vaurastumiseen ja menestykseen globaalissa kilpailussa.
Omakohtaisesti huonoimmat kokemukseni luottamuksen osalta ovat liittyneet eräisiin tutkimusprojekteihin, joihin olen osallistunut tutkijana, autonkorjaukseen ja rakentamiseen. Ja kaikkiin näihin yhteiskuntatoimintoihin on liittynyt ongelmia myös viime aikojen uutisoinnissa. Rakentamisessa löytyy paljon harmaata taloutta ja laatuongelmia, autonkorjauksessa velotetaan tekemättömistä korjauksista ja suomalainen tutkimus on saanut huonon arvosanan laatuarvioinneissa.
Oleellista luottamuksen ylläpitämisessä ovat sellaiset laadunvarmistusmekanismit, joilla voidaan ylläpitää hyvää laatua. Valvonta on tässä yhteydessä tarpeellista, ja esimerkiksi elintarviketuotannon ja työolosuhteiden valvontaan on välttämätöntä panostaa riittävästi. Mutta valvontaakin tärkeämpi menetelmä on järjestelmän eri osissa toimivien ihmisten tyytyväisyys ja mielekäs elämä. Kun ihmiset voivat toteuttaa itseään ja saavat elää vapaata ja turvallista elämää, he voivat myös tuottaa luotettavaa jälkeä toiminnassaan. Voidessaan luottaa muiden tuloksiin, he myös itse voivat tuottaa luotettavasti. Järjestelmätasolla voidaan parantaa luottamuksen edellytyksiä rakentamalla turvaverkkoja, jotka vähentävät kilpailun raadollisuutta ja estävät yksilön putoamisen kurjuuteen. Kilpailua on rajoitettava luomalla myös pelisääntöjä, jotka mahdollistavat luottamuksen.
Luottamus on voimavara, jota ei ole varaa hukata.
Sosiologeista esimerkiksi Anthony Giddens on käsitellyt luottamusta modernissa yhteiskunnassa. Giddens kertoo kuinka ihminen aina, lähes kaikessa toiminnassaan on riippuvainen lukuisten anonyymien toisten ihmisten työpanoksesta. Hänen on voitava luottaa näiden tekemään työhön ilman, että hänellä voisi olla mitään mahdollisuutta tuntea näitä kaikkia ihmisiä tai kontrolloida tehtyä työtä. On luotettava abstraktiin järjestelmään. Asia voidaan konkretisoida ajattelemalla kuinka monen ihmisen käsien läpi ruisleipä on kulkenut matkalla viljapellolta pöydälle. Giddensin mukaan pakkoluottamus abstrakteihin järjestelmiin luo yksilöille nyky-yhteiskunnassa omanlaisia psyykkisiä ongelmia.
Toinen tapa sosiologiassa lähestyä luottamuksen tematiikkaa on Francis Fukuyaman institutionaalinen lähestymistapa, jossa luottamus yhdistetään sosiaaliseen pääomaan. Sellaisissa yhteiskunnissa, joissa on paljon luottamusta ja yhteistyötä, on myös runsaasti sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma johtaa taloudelliseen vaurastumiseen ja menestykseen globaalissa kilpailussa.
Omakohtaisesti huonoimmat kokemukseni luottamuksen osalta ovat liittyneet eräisiin tutkimusprojekteihin, joihin olen osallistunut tutkijana, autonkorjaukseen ja rakentamiseen. Ja kaikkiin näihin yhteiskuntatoimintoihin on liittynyt ongelmia myös viime aikojen uutisoinnissa. Rakentamisessa löytyy paljon harmaata taloutta ja laatuongelmia, autonkorjauksessa velotetaan tekemättömistä korjauksista ja suomalainen tutkimus on saanut huonon arvosanan laatuarvioinneissa.
Oleellista luottamuksen ylläpitämisessä ovat sellaiset laadunvarmistusmekanismit, joilla voidaan ylläpitää hyvää laatua. Valvonta on tässä yhteydessä tarpeellista, ja esimerkiksi elintarviketuotannon ja työolosuhteiden valvontaan on välttämätöntä panostaa riittävästi. Mutta valvontaakin tärkeämpi menetelmä on järjestelmän eri osissa toimivien ihmisten tyytyväisyys ja mielekäs elämä. Kun ihmiset voivat toteuttaa itseään ja saavat elää vapaata ja turvallista elämää, he voivat myös tuottaa luotettavaa jälkeä toiminnassaan. Voidessaan luottaa muiden tuloksiin, he myös itse voivat tuottaa luotettavasti. Järjestelmätasolla voidaan parantaa luottamuksen edellytyksiä rakentamalla turvaverkkoja, jotka vähentävät kilpailun raadollisuutta ja estävät yksilön putoamisen kurjuuteen. Kilpailua on rajoitettava luomalla myös pelisääntöjä, jotka mahdollistavat luottamuksen.
Luottamus on voimavara, jota ei ole varaa hukata.
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Hyvän kehä
Sosiaalipolitiikan merkittävä käsitepari on pitkään ollut Hyvän kehä, jonka Gunnar Myrdal kehitti ja, joka levisi kaikkien pohjoismaitten alueelle. Suomelle hyvän kehää tarjosi erityisesti Pekka Kuusi teoksessaan ”60-luvun sosiaalipolitiikka”. Hyvän kehä viittaa sosiaalipolitiikan taloudelliseen ulottuvuuteen, jossa laaja sosiaaliturva tukee talouskasvua. Tämän taustalla oli ajatus 1930-luvulta lähtien, että luokkakompromissi tuottaa asetelman, jossa kaikki voittavat (Kettunen 2008, 145). Hyvän kehän toimivuutta on viime aikoina empiirisesti tutkinut Jouko Kajanoja, jonka tiivistelmä tutkimuksen lähtökohdista ja tuloksesta löytyy täältä.
Vero- ja palkkapolitiikassa on viitattu olosuhteeseen ”köyhän euro on enemmän kuin rikkaan” viitaten siihen, miten yksi euro muodostaa isomman osan köyhän kukkarossa olevista varoista kuin rikkaan kukkarossa olevista. Siksi se suuntautuu suuremmalla todennäköisyydellä talouden pyöriä pyörittävään välttämättömään kulutukseen kuin rikkaan euro, jotka voi jäädä sukanvarteen. Tästä seuraa, että sellaiset toimet, jotka lisäävät köyhän ostovoimaa elvyttävät myös taloutta sen lisäksi, että ne edesauttavat köyhän elämäntilannetta.
Nykytilanteessa tulonsiirroista riippuvaisten ja erityisesti perustukien varassa elävien, kuten toimentulotuen tai kansaneläkkeen varassa elävien tilanteeseen tuleva helpotus esimerkiksi tuloja korottamalla merkitsisi nimenomaan tällaista hyvän kehän vahvistamista. Kun perustukiriippuvuuteen muun muassa yksinhuoltajaperheissä liittyy vielä usein lapsiköyhyys, niin hyvän kehän vahvistaminen parantaa yhteiskunnallista suoriutumista kokonaisvaltaisesti. Myös työttömien nuorten työllistäminen ja väestön koulutustason korottaminen ovat tällaisia hyvän kehää vahvistavia toimia. Opiskelijoiden elintason parantamisella on myös hyvän kehää vahvistava vaikutus.
Vero- ja palkkapolitiikassa on viitattu olosuhteeseen ”köyhän euro on enemmän kuin rikkaan” viitaten siihen, miten yksi euro muodostaa isomman osan köyhän kukkarossa olevista varoista kuin rikkaan kukkarossa olevista. Siksi se suuntautuu suuremmalla todennäköisyydellä talouden pyöriä pyörittävään välttämättömään kulutukseen kuin rikkaan euro, jotka voi jäädä sukanvarteen. Tästä seuraa, että sellaiset toimet, jotka lisäävät köyhän ostovoimaa elvyttävät myös taloutta sen lisäksi, että ne edesauttavat köyhän elämäntilannetta.
Nykytilanteessa tulonsiirroista riippuvaisten ja erityisesti perustukien varassa elävien, kuten toimentulotuen tai kansaneläkkeen varassa elävien tilanteeseen tuleva helpotus esimerkiksi tuloja korottamalla merkitsisi nimenomaan tällaista hyvän kehän vahvistamista. Kun perustukiriippuvuuteen muun muassa yksinhuoltajaperheissä liittyy vielä usein lapsiköyhyys, niin hyvän kehän vahvistaminen parantaa yhteiskunnallista suoriutumista kokonaisvaltaisesti. Myös työttömien nuorten työllistäminen ja väestön koulutustason korottaminen ovat tällaisia hyvän kehää vahvistavia toimia. Opiskelijoiden elintason parantamisella on myös hyvän kehää vahvistava vaikutus.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Työnjaosta
Yhteistoiminnan, organisoitumisen ja tuloksellisen työn perustana toimii työnjako. Se merkitsee tiettyä erikoistumista ja luottamusta siihen, että yhteistyökumppanit hoitavat oman osuutensa tunnollisesti ja hyvin tuloksin. Työnjakoon liittyy luottamus, jonka sosiologi Anthony Giddens on määritellyt monimutkaisen nyky-yhteiskunnan oleelliseksi osaksi, jota ilman emme uskaltaisi toimia lainkaan.
Työnjaon seurauksena nähdään todellinen synergia, kun kaikkien osapanosten yhteenlaskettu tuotos on enemmän kuin osapanokset irrallisina ja erillisinä. Työnjako on myös yksilölle helpotus sillä silloin ei tarvitse kantaa vastuuta kaikesta itse.
Sosiologiassa työnjakoon on perehtynyt syvällisimmin Emile Durkheim. Hän vertasi erilaisia yhteiskuntia työnjaon osalta toisiinsa ja kuvasi niiden kautta yhteiskuntien ominaislaatua ja solidaarisuutta, eli koossa pysymistä. Durkheim totesi, että matalan työnjaon yhteiskunnissa, joissa oli matala erikoistumisen aste, vallitsi voimakas yhdenmukaisuuden paine ja normirikkomuksista rangaistiin usein ankarasti ja henkilöön kohdistuvina sanktioina. Durkheim kutsui tällaista yhteiskuntaa mekaanisen solidaarisuuden yhteiskunnaksi. Korkean työnjaon yhteiskunnassa sääntely on usein sopimusoikeudellista, ja yhteiskunta sallii enemmän poikkeavuutta. Tällaisessa orgaanisen solidaarisuuden yhteiskunnassa ihmisten välinen, erikoistumisesta johtuva riippuvuus luo edellytyksiä solidaarisuudelle. Kaikkien ei voida odottaa osaavan kaikkea ja kaikki ovat riippuvaisia toisten panoksesta, jotta asiat hoituisivat.
Nykyisen kaltaisessa monimutkaisessa yhteiskunnassa (kompleksisessa), jossa esiintyy paljon "sattumaa, muutosta, epävarmuutta, yhteenkietoutumista ja tuntematonta mystisyyteen asti" (Koskiaho 1986, s. 1) on työnjako edelleen ajankohtainen vaatimus ja korkealla asteella. Erikoistuneita ammatteja on lukuisa määrä ja olemme riippuvaisia niissä tuotetuista panoksista arkipäiväisessä elämässämme. Jokin meille mystinen ja tuntematon on muissa ammateissa arkipäiväistä perusruisleipää, josta tiedetään lähes kaikki tarvittava.
Yhtenäiskulttuuri, nopea muutos maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, pyrkimys yhteisymmärrykseen, kiire, laskelmoiva asenne vuorovaikutuksessa, sukupuoliroolien muutos ja informaatioteknologian tunkeutuminen kaikkiin toimintoihin vaikeuttaa joiltain osin työnjaon periaatteen omaksumista. Työnjako on yhä keskeinen osa ihmisen yhteiskunnassa eloa sekä oloa, vaikka esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo ja maskuliinisten ja feminiinisten roolien sisällöllinen muutos onkin tuottanut tähän työnjakoon tarpeellisia ja mukavia vapausasteita.
Työnjaon seurauksena nähdään todellinen synergia, kun kaikkien osapanosten yhteenlaskettu tuotos on enemmän kuin osapanokset irrallisina ja erillisinä. Työnjako on myös yksilölle helpotus sillä silloin ei tarvitse kantaa vastuuta kaikesta itse.
Sosiologiassa työnjakoon on perehtynyt syvällisimmin Emile Durkheim. Hän vertasi erilaisia yhteiskuntia työnjaon osalta toisiinsa ja kuvasi niiden kautta yhteiskuntien ominaislaatua ja solidaarisuutta, eli koossa pysymistä. Durkheim totesi, että matalan työnjaon yhteiskunnissa, joissa oli matala erikoistumisen aste, vallitsi voimakas yhdenmukaisuuden paine ja normirikkomuksista rangaistiin usein ankarasti ja henkilöön kohdistuvina sanktioina. Durkheim kutsui tällaista yhteiskuntaa mekaanisen solidaarisuuden yhteiskunnaksi. Korkean työnjaon yhteiskunnassa sääntely on usein sopimusoikeudellista, ja yhteiskunta sallii enemmän poikkeavuutta. Tällaisessa orgaanisen solidaarisuuden yhteiskunnassa ihmisten välinen, erikoistumisesta johtuva riippuvuus luo edellytyksiä solidaarisuudelle. Kaikkien ei voida odottaa osaavan kaikkea ja kaikki ovat riippuvaisia toisten panoksesta, jotta asiat hoituisivat.
Nykyisen kaltaisessa monimutkaisessa yhteiskunnassa (kompleksisessa), jossa esiintyy paljon "sattumaa, muutosta, epävarmuutta, yhteenkietoutumista ja tuntematonta mystisyyteen asti" (Koskiaho 1986, s. 1) on työnjako edelleen ajankohtainen vaatimus ja korkealla asteella. Erikoistuneita ammatteja on lukuisa määrä ja olemme riippuvaisia niissä tuotetuista panoksista arkipäiväisessä elämässämme. Jokin meille mystinen ja tuntematon on muissa ammateissa arkipäiväistä perusruisleipää, josta tiedetään lähes kaikki tarvittava.
Yhtenäiskulttuuri, nopea muutos maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, pyrkimys yhteisymmärrykseen, kiire, laskelmoiva asenne vuorovaikutuksessa, sukupuoliroolien muutos ja informaatioteknologian tunkeutuminen kaikkiin toimintoihin vaikeuttaa joiltain osin työnjaon periaatteen omaksumista. Työnjako on yhä keskeinen osa ihmisen yhteiskunnassa eloa sekä oloa, vaikka esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo ja maskuliinisten ja feminiinisten roolien sisällöllinen muutos onkin tuottanut tähän työnjakoon tarpeellisia ja mukavia vapausasteita.
lauantai 27. helmikuuta 2010
Monokulttuuria
Nuorena hiihdin jonkin aikaa kilpaa. Kodin lähettyvillä oli valaistu latu ja hiihtokeskus ja sen yhteydessä myös jokatalviset kisat, joissa hiihtivät Pohjoismaiden suurimmat tekijät. Esikuvina olivat Mieto, Brå jne. Menestystä ei omassa hiihdossani juniorina tullut, touhu vaikutti tosikkomaiselta, sekunteja ja kilometrejä mittaavalta puuhalta ja aloin keskittymään muihin lajeihin. Vieraannuin hiihdosta useaksi vuodeksi.
Uudelleen minut hiihdon pariin houkutteli maahanmuuttaja. Sosiologiassa Robert E. Park on luonut käsiteparin ”marginal man” kuvaamaan henkilöä, joka kulttuuriin laidalta tulevana aikaansaa uusia oivalluksia, jotka sitten leviävät normaaleihin käytäntöihin. Ystäväni oli lapsena toivonut joulupukilta suksia ja ne myös saanut. Talvet eivät hänen kotimaassaan kuitenkaan sallineet kovinkaan tiivistä yhteyttä lajiin. Kiinnostusta ja halua oli enemmän kuin olosuhteet antoivat myöden. Suomeen tultuaan oli ehdoton tarve päästä hiihtämään ja nauttimaan talvisesta metsämaisemasta. Aloimmekin pikku hiljaa tekemään hiihtoretkiä, ja tutustuimme myös laskettelemiseen, mutta sitten tuli useampi huono ja vähäluminen talvi.
Aloin noina huonoina talvina kaipaamaan ladulle, nauttimaan liukumisesta, kuntoilun tuomasta hyvänolon tunteesta sekä kauniista talvimaisemista. Aloin pelkäämään, että niinköhän tässä käy, ettei kohta enää pääse hiihtämään. Hiihto nousi elämän nautintojen arvoasteikolla korkealle sijalle.
Nyt olen hiihdellyt sydämeni kyllyydestä kirpputorilta ostamillani välineillä, nauttien täysin siemauksin hiihtoharrastuksesta ja runsaasta lumesta. Olen kiitollinen maahanmuuttajalle siitä, että tämä sai minut iloisen monokulttuurin harrastajaksi
Uudelleen minut hiihdon pariin houkutteli maahanmuuttaja. Sosiologiassa Robert E. Park on luonut käsiteparin ”marginal man” kuvaamaan henkilöä, joka kulttuuriin laidalta tulevana aikaansaa uusia oivalluksia, jotka sitten leviävät normaaleihin käytäntöihin. Ystäväni oli lapsena toivonut joulupukilta suksia ja ne myös saanut. Talvet eivät hänen kotimaassaan kuitenkaan sallineet kovinkaan tiivistä yhteyttä lajiin. Kiinnostusta ja halua oli enemmän kuin olosuhteet antoivat myöden. Suomeen tultuaan oli ehdoton tarve päästä hiihtämään ja nauttimaan talvisesta metsämaisemasta. Aloimmekin pikku hiljaa tekemään hiihtoretkiä, ja tutustuimme myös laskettelemiseen, mutta sitten tuli useampi huono ja vähäluminen talvi.
Aloin noina huonoina talvina kaipaamaan ladulle, nauttimaan liukumisesta, kuntoilun tuomasta hyvänolon tunteesta sekä kauniista talvimaisemista. Aloin pelkäämään, että niinköhän tässä käy, ettei kohta enää pääse hiihtämään. Hiihto nousi elämän nautintojen arvoasteikolla korkealle sijalle.
Nyt olen hiihdellyt sydämeni kyllyydestä kirpputorilta ostamillani välineillä, nauttien täysin siemauksin hiihtoharrastuksesta ja runsaasta lumesta. Olen kiitollinen maahanmuuttajalle siitä, että tämä sai minut iloisen monokulttuurin harrastajaksi
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Matkailu avartaa
Kävimme 10 vuotiaan poikani kanssa Lontoossa. Matkan tarkoitus oli käydä katsomassa Englannin valioliigan jalkapallo-ottelu. Ja kävimmehän toki myös jalkapalloa katsomassa, mutta lopulta matkan seuraukset olivat sellaiset, joita amerikkalainen sosiologi Robert Merton on kutsunut nimeltä ”unintended consequences”.
Tarkoituksenani oli näyttää pojalle kuinka suuri kulttuurinen ilmiö jalkapallo Englannissa on, ja täten asettaa hänen oma harrastuksensa laajempaan yhteyteen. Lopputuloksena suurimman vaikutuksen matkalla teki, jalkapallo, kaksikerroksiset bussit, British museum ja Hamleysin nelikerroksinen lelukauppa mukaan lukien, retkeilymajan siivoton keittiö.
Pojalla on sattuneesta syystä paljon legopalikoita ja ne sitten tuppaavat leviämään pitkin hänen huoneensa lattiaa. Siivouskehotukset ovat osoittautuneet tehottomiksi ja toruminen ei auta. Mutta englantilaisen retkeilymajan yhteiskeittiön palaneen rasvan haju ja lattialla lojuneet ruuantähteet tekivät odottamattoman mutta vahvan vaikutuksen. Matkan jälkeen riitti, että esitti vertauksen pojan huoneen ja retkeilymajan keittiön välillä, niin siivous alkoi oma-aloitteisesti ja ilman nalkutuksia.
Mitä tästä voisi oppia? Ainakin sen, että matkailu avartaa ja omakohtaiset kokemukset auttavat käsitteellistämään ja käsittämään asioita. Sotku pojan huoneessa ei tarkoittanut mitään ennen kuin se tuli verrattavaksi inhottavaan keittiöön. Lisäksi voi oppia myös sen, että vaikka esimerkiksi jalkapallo on hieno kulttuurinen ilmiö ja siihen voi olla omakohtainen suhde, on arkinen, läheiseen elämänpiiriin liittyvä asia usein kuitenkin merkityksellisempi. Me vanhemmat voisimme erityisesti oppia sen, että nalkuttaminen on aika turhaa ja se, että kasvavat tenavat tavalla tai toisella ”hiffaavat” asian on yleensä tehokkaampaa. Ja, että monilla asioilla on seurauksia, joita ei erityisesti ole tarkoitettu.
Jalkapallo-ottelu päättyi tasan nolla nolla ja saatoimme pelin jälkeen todeta, että on hauskempi itse pelata kuin katsoa. Lontoossa lienee siis syytä käydä myös tulevaisuudessa.
Tarkoituksenani oli näyttää pojalle kuinka suuri kulttuurinen ilmiö jalkapallo Englannissa on, ja täten asettaa hänen oma harrastuksensa laajempaan yhteyteen. Lopputuloksena suurimman vaikutuksen matkalla teki, jalkapallo, kaksikerroksiset bussit, British museum ja Hamleysin nelikerroksinen lelukauppa mukaan lukien, retkeilymajan siivoton keittiö.
Pojalla on sattuneesta syystä paljon legopalikoita ja ne sitten tuppaavat leviämään pitkin hänen huoneensa lattiaa. Siivouskehotukset ovat osoittautuneet tehottomiksi ja toruminen ei auta. Mutta englantilaisen retkeilymajan yhteiskeittiön palaneen rasvan haju ja lattialla lojuneet ruuantähteet tekivät odottamattoman mutta vahvan vaikutuksen. Matkan jälkeen riitti, että esitti vertauksen pojan huoneen ja retkeilymajan keittiön välillä, niin siivous alkoi oma-aloitteisesti ja ilman nalkutuksia.
Mitä tästä voisi oppia? Ainakin sen, että matkailu avartaa ja omakohtaiset kokemukset auttavat käsitteellistämään ja käsittämään asioita. Sotku pojan huoneessa ei tarkoittanut mitään ennen kuin se tuli verrattavaksi inhottavaan keittiöön. Lisäksi voi oppia myös sen, että vaikka esimerkiksi jalkapallo on hieno kulttuurinen ilmiö ja siihen voi olla omakohtainen suhde, on arkinen, läheiseen elämänpiiriin liittyvä asia usein kuitenkin merkityksellisempi. Me vanhemmat voisimme erityisesti oppia sen, että nalkuttaminen on aika turhaa ja se, että kasvavat tenavat tavalla tai toisella ”hiffaavat” asian on yleensä tehokkaampaa. Ja, että monilla asioilla on seurauksia, joita ei erityisesti ole tarkoitettu.
Jalkapallo-ottelu päättyi tasan nolla nolla ja saatoimme pelin jälkeen todeta, että on hauskempi itse pelata kuin katsoa. Lontoossa lienee siis syytä käydä myös tulevaisuudessa.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Tasapaino
Useimmat ihmiset kaipaavat tasapainoa maailmaan. Tiedämme voivamme hyvin kun asiat ovat tasapainossa, kun esimerkiksi henkiset ja ruumiilliset ponnistukset ovat oikeassa suhteessa keskenään ja kun henkinen tasapainomme on kohdallaan. Toivomme lapsillemme tasapainoista kehitystä.
Tiedämme myös, että yhteiskunnassa on tasapaino tarpeellinen olotila, erityisesti heikompien näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin kun kriisit ja kaaos vallitsevat on esimerkiksi vanhuksilla ja lapsilla vaikeampaa.
Viime vuosina yhteiskuntatieteissä eivät tasapaino- ja harmoniateoriat ole kuitenkaan olleet muodissa. Yhtäältä tämä johtuu yhteiskunnan rakenneteorioiden vähäisemmästä suosiosta sosiologian parissa. Nyt analysoidaan mieluummin kulttuuria, vuorovaikutusta ja yksittäisiä ilmiöitä ja laajat yhteiskuntaa selittävät teoriat ovat ajan henkeä analysoivia. Tasapaino- ja harmoniateorioiden epäsuosio on myös seurausta siitä kyllästymisestä ja pitkästymisestä, joka tapahtui kylmänsodan aikakautena, jolloin kansainvälinen toimintaympäristö oli erittäin ennalta arvattava ja Suomessa vallitsi konsensus. Valtio näyttäytyi kaikkivaltiaana koneistona, jota piti vastustaa edistyksellisyyden nimissä. Yhteiskuntatieteilijät, kuten Habermas ja Touraine, alkoivat kritikoida hyvinvointiyhteiskunnan tapaa tunkeutua ihmisten kaikkein läheisimpiin asioihin, vieden heiltä merkitystä olemassaolosta. Tuolta ajalta on peräisin holhousvaltion ja sosiaalitantan käsitteet sekä muut jäänteet nykypäivän poliittisessa kielenkäytössä. Harmonia ja tasapaino voivat olla liiallisina pitkästyttäviä. Sitten oli myös olemassa kauhun tasapaino, joka kosketti Suomea läheisesti ja joka oli välttämätön paha.
Vuosien 1989-91 murroksen koettiin tarjoavan vapauden, jonka lumossa tasapaino ja harmonia eivät enää olleet tavoiteltavia. Myöhemmin kuitenkin esimerkiksi Habermas on todennut, että yhteiskuntaelämän monetarisaatiolla on isommat inhimilliset kustannukset kuin julkisen vallan vahvuudella, valtion valvonnalla, suunnitelmallisuudella ja keskusjohtoisuudella.
On epäilemättä niin, että yhteiskunta toimiakseen edellyttää monenlaista toimintaa, olemassaoloa ja tarjontaa. Erik Allardt kuvaa (Talcott Parsonsin inspiroimana) sosiologian perusoppikirjassaan sellaisia välttämättömyyksiä, joita ilman yhteiskunta ei kykene toimimaan. Lainaan suoraan Allardtin tekstiä: ”sosiaaliset järjestelmät painottavat eri aikoina eri funktioita eri tavoin. Tästä syystä yhteiskunnan tasapaino usein järkkyy ja yhteiskunta pyrkii tasapainoon painottamalla vuorostaan muita funktioita. [--] Yhteiskunta toimii ikään kuin taistelulaiva, joka taistelun aikana pyrkii saavuttamaan päämääränsä. Tämän jälkeen sen on kuitenkin vetäydyttävä takaisin satamaan korjauksia, miehistön hengen vahvistamista ja lepoa varten.” (Allardt 1985, 175)
Myös riitasointuja ja veneen keikuttamista tarvitaan jossain määrin yhteiskunnan toimimiseksi. Tasapaino on ylenpalttisena konservatiivinen tavoite. Mutta tasapainon tavoittelu ei merkitse ehdotonta kielteisyyttä muutosta kohtaan. Sen puitteissa tapahtuva muutos on hallittu ja korjaava luonteeltaan. Se sisältää pyrkimyksen kestäviin ratkaisuihin kohtuuden nimissä. Tasapaino on tässäkin ajassa ajankohtainen tavoite.
Tiedämme myös, että yhteiskunnassa on tasapaino tarpeellinen olotila, erityisesti heikompien näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin kun kriisit ja kaaos vallitsevat on esimerkiksi vanhuksilla ja lapsilla vaikeampaa.
Viime vuosina yhteiskuntatieteissä eivät tasapaino- ja harmoniateoriat ole kuitenkaan olleet muodissa. Yhtäältä tämä johtuu yhteiskunnan rakenneteorioiden vähäisemmästä suosiosta sosiologian parissa. Nyt analysoidaan mieluummin kulttuuria, vuorovaikutusta ja yksittäisiä ilmiöitä ja laajat yhteiskuntaa selittävät teoriat ovat ajan henkeä analysoivia. Tasapaino- ja harmoniateorioiden epäsuosio on myös seurausta siitä kyllästymisestä ja pitkästymisestä, joka tapahtui kylmänsodan aikakautena, jolloin kansainvälinen toimintaympäristö oli erittäin ennalta arvattava ja Suomessa vallitsi konsensus. Valtio näyttäytyi kaikkivaltiaana koneistona, jota piti vastustaa edistyksellisyyden nimissä. Yhteiskuntatieteilijät, kuten Habermas ja Touraine, alkoivat kritikoida hyvinvointiyhteiskunnan tapaa tunkeutua ihmisten kaikkein läheisimpiin asioihin, vieden heiltä merkitystä olemassaolosta. Tuolta ajalta on peräisin holhousvaltion ja sosiaalitantan käsitteet sekä muut jäänteet nykypäivän poliittisessa kielenkäytössä. Harmonia ja tasapaino voivat olla liiallisina pitkästyttäviä. Sitten oli myös olemassa kauhun tasapaino, joka kosketti Suomea läheisesti ja joka oli välttämätön paha.
Vuosien 1989-91 murroksen koettiin tarjoavan vapauden, jonka lumossa tasapaino ja harmonia eivät enää olleet tavoiteltavia. Myöhemmin kuitenkin esimerkiksi Habermas on todennut, että yhteiskuntaelämän monetarisaatiolla on isommat inhimilliset kustannukset kuin julkisen vallan vahvuudella, valtion valvonnalla, suunnitelmallisuudella ja keskusjohtoisuudella.
On epäilemättä niin, että yhteiskunta toimiakseen edellyttää monenlaista toimintaa, olemassaoloa ja tarjontaa. Erik Allardt kuvaa (Talcott Parsonsin inspiroimana) sosiologian perusoppikirjassaan sellaisia välttämättömyyksiä, joita ilman yhteiskunta ei kykene toimimaan. Lainaan suoraan Allardtin tekstiä: ”sosiaaliset järjestelmät painottavat eri aikoina eri funktioita eri tavoin. Tästä syystä yhteiskunnan tasapaino usein järkkyy ja yhteiskunta pyrkii tasapainoon painottamalla vuorostaan muita funktioita. [--] Yhteiskunta toimii ikään kuin taistelulaiva, joka taistelun aikana pyrkii saavuttamaan päämääränsä. Tämän jälkeen sen on kuitenkin vetäydyttävä takaisin satamaan korjauksia, miehistön hengen vahvistamista ja lepoa varten.” (Allardt 1985, 175)
Myös riitasointuja ja veneen keikuttamista tarvitaan jossain määrin yhteiskunnan toimimiseksi. Tasapaino on ylenpalttisena konservatiivinen tavoite. Mutta tasapainon tavoittelu ei merkitse ehdotonta kielteisyyttä muutosta kohtaan. Sen puitteissa tapahtuva muutos on hallittu ja korjaava luonteeltaan. Se sisältää pyrkimyksen kestäviin ratkaisuihin kohtuuden nimissä. Tasapaino on tässäkin ajassa ajankohtainen tavoite.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Yhteistyöstä
Minä toivoisin, että kaikki ihmiset saisivat nauttia todellisesta yhteistyöstä ainakin joinakin jaksoina elämässään. Tutkimustyössäni olen usein tehnyt töitä yksin puurtaen ja yhteiskuntatieteet ovat luonteeltaan sellaisia, joissa ei luonnollisesti työskennellä ryhmissä esimerkiksi laboratoriomaisissa olosuhteissa. Yksin työskentelyssä on vieraantumisen vaara aina lähempänä. Mutta joinakin jaksoina olen päässyt tekemään tiivistä yhteistyötä toisten ihmisten kanssa tutkimuksen parissa ja voin vakuuttaa, että kokemus on ollut erittäin antoisa ja opettava. Myös rakentamisessa olen saanut tehdä yhteistyötä ja sekin on ollut miellyttävää. Kun yhteispeli sujuu ja kumppanit ovat taitavia vuorovaikutuksessa ja toistensa huomioimisessa, jää työstä hyvä fiilis ja parhaimmillaan ajankulku katoaa mielestä.
Usein yhteistyö ei suinkaan ole ongelmatonta. Yhteiskuntatieteilijät ovat viitanneet vapaamatkustajan ongelmaan, jossa joku ryhmän jäsen ei kanna omaa vastuutaan tuottamisesta, vaikka kuitenkin nauttii hedelmistä. Muita yleisiä ongelmia ovat valtakamppailut, ärsyyntyminen yhteistyökumppaneihin, kommunikaatio-ongelmat ja väärinymmärrykset sekä epätasa-arvoiset, hierarkkiset suhteet.
Saksalainen yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermas on kommunikatiivisen toiminnan teoriassaan kiinnittänyt huomiota rationaalisen vuoropuhelun syntyehtoihin, nostaen esiin muun muassa diskurssietiikan ja puheakti teorian. Nämä ovat tärkeitä reunaehtoja myös yhteistyössä. Lausumien (eli asenteen) pitää olla vilpittömiä ja tilanne vailla pakkoa. Puheakteista pitää ymmärtää ovatko ne asioiden tilaa ilmentäviä, omia tunteita ilmentäviä vai kanssaihmisten kanssa yhteistä todellisuutta (ja oikeata/normeja) luovia. Eli: A) Tänään on kymmenen astetta pakkasta ja aurinko paistaa. B) Minusta on ihana talvisää, josta nautin todella ja C) Jos sinäkin pidät tästä talvisäästä, niin mennään yhdessä ulos vaikkapa hiihtämään.
Habermasin teoriaa on kritisoitu naiivisuudesta ja ehkä karu todellisuus usein estää tällaisen vuorovaikutuksen syntymisen. Toivoisin kuitenkin, että ihmiset pääsisivät mukaan sellaiseen yhteistyöhön, jossa ajan kulku on jaettu yhteistyökumppanin kanssa ja molemmat ovat suuntautuneet vailla pakkoa yhteisen ongelman ratkaisuun samassa hetkessä. Filosofi Alfred Schutz kutsuu tätä yhdessä vanhenemiseksi ja se on kokemukseni mukaan erittäin palkitsevaa ja onnea tuottavaa.
Usein yhteistyö ei suinkaan ole ongelmatonta. Yhteiskuntatieteilijät ovat viitanneet vapaamatkustajan ongelmaan, jossa joku ryhmän jäsen ei kanna omaa vastuutaan tuottamisesta, vaikka kuitenkin nauttii hedelmistä. Muita yleisiä ongelmia ovat valtakamppailut, ärsyyntyminen yhteistyökumppaneihin, kommunikaatio-ongelmat ja väärinymmärrykset sekä epätasa-arvoiset, hierarkkiset suhteet.
Saksalainen yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermas on kommunikatiivisen toiminnan teoriassaan kiinnittänyt huomiota rationaalisen vuoropuhelun syntyehtoihin, nostaen esiin muun muassa diskurssietiikan ja puheakti teorian. Nämä ovat tärkeitä reunaehtoja myös yhteistyössä. Lausumien (eli asenteen) pitää olla vilpittömiä ja tilanne vailla pakkoa. Puheakteista pitää ymmärtää ovatko ne asioiden tilaa ilmentäviä, omia tunteita ilmentäviä vai kanssaihmisten kanssa yhteistä todellisuutta (ja oikeata/normeja) luovia. Eli: A) Tänään on kymmenen astetta pakkasta ja aurinko paistaa. B) Minusta on ihana talvisää, josta nautin todella ja C) Jos sinäkin pidät tästä talvisäästä, niin mennään yhdessä ulos vaikkapa hiihtämään.
Habermasin teoriaa on kritisoitu naiivisuudesta ja ehkä karu todellisuus usein estää tällaisen vuorovaikutuksen syntymisen. Toivoisin kuitenkin, että ihmiset pääsisivät mukaan sellaiseen yhteistyöhön, jossa ajan kulku on jaettu yhteistyökumppanin kanssa ja molemmat ovat suuntautuneet vailla pakkoa yhteisen ongelman ratkaisuun samassa hetkessä. Filosofi Alfred Schutz kutsuu tätä yhdessä vanhenemiseksi ja se on kokemukseni mukaan erittäin palkitsevaa ja onnea tuottavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)