Monokulttuuria

Nuorena hiihdin jonkin aikaa kilpaa. Kodin lähettyvillä oli valaistu latu ja hiihtokeskus ja sen yhteydessä myös jokatalviset kisat, joissa hiihtivät Pohjoismaiden suurimmat tekijät. Esikuvina olivat Mieto, Brå jne. Menestystä ei omassa hiihdossani juniorina tullut, touhu vaikutti tosikkomaiselta, sekunteja ja kilometrejä mittaavalta puuhalta ja aloin keskittymään muihin lajeihin. Vieraannuin hiihdosta useaksi vuodeksi.
Uudelleen minut hiihdon pariin houkutteli maahanmuuttaja. Sosiologiassa Robert E. Park on luonut käsiteparin ”marginal man” kuvaamaan henkilöä, joka kulttuuriin laidalta tulevana aikaansaa uusia oivalluksia, jotka sitten leviävät normaaleihin käytäntöihin. Ystäväni oli lapsena toivonut joulupukilta suksia ja ne myös saanut. Talvet eivät hänen kotimaassaan kuitenkaan sallineet kovinkaan tiivistä yhteyttä lajiin. Kiinnostusta ja halua oli enemmän kuin olosuhteet antoivat myöden. Suomeen tultuaan oli ehdoton tarve päästä hiihtämään ja nauttimaan talvisesta metsämaisemasta. Aloimmekin pikku hiljaa tekemään hiihtoretkiä, ja tutustuimme myös laskettelemiseen, mutta sitten tuli useampi huono ja vähäluminen talvi.
Aloin noina huonoina talvina kaipaamaan ladulle, nauttimaan liukumisesta, kuntoilun tuomasta hyvänolon tunteesta sekä kauniista talvimaisemista. Aloin pelkäämään, että niinköhän tässä käy, ettei kohta enää pääse hiihtämään. Hiihto nousi elämän nautintojen arvoasteikolla korkealle sijalle.
Nyt olen hiihdellyt sydämeni kyllyydestä kirpputorilta ostamillani välineillä, nauttien täysin siemauksin hiihtoharrastuksesta ja runsaasta lumesta. Olen kiitollinen maahanmuuttajalle siitä, että tämä sai minut iloisen monokulttuurin harrastajaksi