Hyvä maa

Miten hyvä maa ja yhteiskunta tulisi määritellä? Tämä on kysymys, jota yhteiskuntatieteilijät tieteenalojen laidasta laitaan ovat miettineet. Elintaso ja onnellisuustutkijat ovat olleet eturivissä tässä pohdinnassa ja Erik Allardtin "Att ha, att älska, att vara. Om välfärd i Norden" (1975) on aihealueen klassikko. Nationalismin tutkijat ovat analysoineet niitä tapoja ihannoida kotimaata, joita on esiintynyt kansallismielisten, eli nationalistien keskuudessa. Esimerkiksi 1800-luvun romanttisessa nationalismissa esitettiin kulttuurinen ja kielellinen yhteisö kasvikunnallisilla vertauksilla. Näissä kansakuntaa verrattiin kasviin, jolla tulee olla oikeus kehittyä itsenäisesti ja tulee olla lupa puhjeta kukkaan. Nationalismin tutkimuksessa on kuitenkin esiintynyt kriittisia äänenpainoja kansallismielisten taajaan esiintyvälle taipumukselle määritellä kotimaan hyvyys muita ulossulkevilla, ja jopa rasistisilla tavoilla.

Hyvän maan tunnusmerkit täyttyvät Pohjoismaiden kohdalla monelta osin. Maat menestyvät kaikissa kansainvälisissä vertailuissa. Ne ovat inhimillisen kehityksen kärjessä, teknologisesti edistyneitä, maita joissa koulutus on maailman huippua, lasten ja naisten oikeudet maailman parhaimmistoa ja aineellinen hyvinvointi on maailman huippua ja tasa-arvoisimmin jaettua. Silti tyytymättömyyttä, vihaa ja katkeruutta esiintyy paljon. Lisäksi ihmisten omat henkilökohtaiset ongelmat täyttävät monien mielen ja synnyttävät pahoinvointia. Aika ajoin nämä johtavat kauhun valtakuntaan.

Mitä siis olisi tehtävissä, jotta näistä maista tulisi vieläkin parempia? Edesmennyt kirjailija ja kansanedustaja Tommy Tabermann esitti aikoinaan rakkauslomaa ihmisille. Vaikkakin tällaiset aloitteet menevät liian pitkälle ihmisten yksityiselämän sääntelyssä, josta Jürgen Habermas varoittaa, on niissä kuitenkin hyvänä lähtökohtana inhimillisen kestävyyden lisääminen. Samoin kuin kestävyysurheilussa on peruskunnon ja lihaskunnon rakentaminen edellytyksenä menestykseen, tulisi ihmisten kestävyyttä yhteiskunnallisessa murroksessa ja suhdannevaihteluissa parantaa. Tämä ei tapahdu pelkästään vetoamalla sisuun ja kehottamalla syömään silakkaa. Tarvitaan muita välineitä. Koulutus on parhaiden joukossa, ja olisi syytä kehittää peruskoulua kestävyyttä parantavaan suuntaan, esimerkiksi viihtyvyyttä ja ilmapiiriä parantamalla. Nuorille tulisi kehittää kestävyyttä lisääviä mielekkäitä toimintamuotoja, jotka ottavat erityisesti huomioon ne psyykkiset haasteet, joita identiteetin rakentamiseen liittyy erityisesti sellaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kaikki on murroksessa. Lisäksi aikuisille tulisi kehittää sellaisia koulutuksia ja kurssikokonaisuuksia, jotka parantavat inhimillistä kestävyyttä vaativissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Sellaisessa tilanteessa on kyse laajemmasta valmennuksesta kuin pelkkien työmarkkinavalmiuksien kehittämisestä.

Yhteiskunnallisten rakenteiden osalta pohjoismaat ovat hyvien maiden joukossa. Ne ovat lähestulkoon niin hyviä kuin historian ja empiirisen kokemuksen valossa maailmasta voi löytyä. Mutta, jotta kehitys voisi edetä tällä saralla tulisi myös ihminen ottaa vielä paremmin huomioon, ja tällä tiellä voisi inhimillnen kestävyysvalmennus olla toimiva menetelmä matkalla kohti vieläkin parempaa maata.

Tuntijako

Koulut ja opinnot ovat taas alkaneet ja koulutukseen liittyvät aiheet ovat ajankohtaisia. Monet miettivät koulutusinvestointinsa kannattavuutta, sillä kouluttautuminen on tiedon- ja sivistyksen kehityksen, sosiaalisen kanssakäymisen ja yhteiskunnallisten valmiuksien kehittämisen lisäksi myös henkisesti erittäin vaativa prosessi, jonka syövereissä ei aina viihdytä.
Koulutussosiologit ovat osoittaneet koulutuksen yleensä olevan kannattava investointi työllistymistä ja ansiotasoa ajatellen niin, että enemmän koulutusta johtaa parempaan työllisyyteen ja ansiotasoon. Poikkeuksia on tietysti paljon, eikä koulutus aina takaa menestystä.
Toinen klassinen kysymys on miten peruskoulutus valmistaa oppilaita jatko-opintoihin ja tulevaan työelämään. Tuntijakouudistus on käynnissä, ja Suomen nykyinen hallitus haluaa lisätä valinnaisuutta jo aikaisessa vaiheessa opin polkua. Ajatuksena tässä lienee se, että eriytyneessä yhteiskunnassa täytyy hakea omaa paikkaansa jo aikaisessa vaiheessa pärjätäkseen ja päästäkseen huipulle. Tämä on tietysti yksilöllisesti ajattelevalle puhutteleva ajatus, ja sellaisena johdonmukainen.
Sosialidemokraatit ovat epäilleet, että päätökset tulevasta elämänkohtalosta tapahtuvat liian aikaisessa vaiheessa ja, että erikoistumalla vähennetään joustavuutta, jota nykymaailman työmarkkinat edellyttävät. Ihmisten on kouluttauduttava uuteen ammattiin usein myös aikuisena, ja tämä onnistuu vain mikäli perustiedot monissa aineissa ovat tarpeeksi hyvät. Sosialidemokraatit ovat vaihtoehtona korostaneet oppimisympäristön olosuhteita, kuten ryhmäkokoja, yleistä koulujen turvallisuutta oppilashuollon resursseihin panostamalla sekä jokaisen oppimistilanteen tukemista esimerkiksi koulunkäyntiavustajien avulla.
James Coleman totesi myös klassisessa koulutussosiologian tutkimuksessaan, joka lähti lahjakkuuden tutkimuksen perinteestä, että koulumenestyksen arvostamisen suhteellinen merkitys älyllisille/tiedollisille saavutuksille on suhteellisen pieni. Koulumenestyksen arvostaminen on pikemminkin ala-/erilliskulttuurien rakentamista, joissa vaihtoehtokulttuureina ovat urheilumenestyksen arvostaminen tai suosittuna oleminen. Jälkimmäisiin alakulttuureihin panostavat nuoret ovat usein yhtä kyvykkäitä ja lahjakkaita älyllisesti kuin koulumenestykseen panostavat. Colemanin johtopäätös on seuraava: ”Seuraukset amerikkalaiselle yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ovat selvät. Koska yläasteet sallivat, että nuorten alakulttuurit suuntaavat energiaansa erityneesti urheiluun, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vastaavaan, ne rekrytoivat aikuisiin älyllisiin toimintoihin ihmisiä, joilla on varsin keskinkertainen kyvykkyystaso.”
Tämän selventämiseksi voidaan todeta, että valittu suuntautuminen erilaisiin asioihin koulussa on pikemmin seurausta näiden asioiden palkitsevuudesta yksilölle ja tämän ympäristölle, kuin lahjakkuuden seurausta. Lisäksi kapeiden tiedollisten aiheiden painottaminen ja arvostaminen merkitsee suuren lahjakkuusreservin menettämistä, kun monet koulutyöstä kiinnostumisen sijaan mieluummin pelaavat palloa tai hengailevat kavereiden kanssa. Tämän johdosta yhtenäinen koulupäivä voisi tasapainottaa hengen ja ruumiin ponnistuksia ja myös mahdollistaa sosiaalisen viihtyvyyden lisääntymistä kouluyhteisöissä.
Mitä tästä opimme? Opimme sen, että koulutuksen eriytyminen nuorella iällä ja lahjakkuusideologian yhdistäminen koulumenestykseen merkitsee tehotonta valikoitumista yhteiskunnan tarpeisiin. Lisäksi on vaikea ennakoida esimerkiksi työmarkkinoiden tarpeita 15 vuoden päähän. Valinnaisuus aikaisessa vaiheessa johtaa siihen, että nuoret valitsevat usein ”vastahakoisesti” vanhempiensa arvostamia ainekokonaisuuksia, jotka eivät aina palkitse nuorten yhteisössä. Tämä omalta osaltaan merkitsee, että lapset kyllä tulevat suuntautumaan tulevalla työurallaan vanhempiensa tavoin (sosiaalinen kierto ja tasa-arvoistuminen vähenee), mutta ihmisten lahjat eivät tule käyttöön parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä saattaa palvella menestyksen ja hyväosaisuuden siirtoa lapsille, vaikka sekin on epävarmaa koska tulevaisuutta on vaikea ennustaa ja valitut koulutusinvestoinnit voivat osoittautua virheellisiksi. Yhteiskunnan ja esimerkiksi työelämän etua se ei palvele.

Post Scriptum klo 22.48:
Kävimme poikani kanssa katsomassa espoolaisen Unga teaternin (ent. skolteatern) ensi-illan Ella ja Paterock (suomeksi) Diananäyttämöllä, Erottajalla. Näytelmä oli hauska, ja erittäin hyvin esitetty ja sopi mainiosti ylläolevaan aihealueeseen. Suosittelemme lämpimästi kouluasioita pohtiville!


_______________________

Sitaatti Colemanin tutkimuksesta on minun käännökseni englanninkielisestä alkuperäisteoksesta: James Coleman (1964): Adolescent Subculture and Academic Achievement. Teoksessa: O’Brien, Robert; Schrag, Clarence C. & Martin Walter T. (toim.): Readings in General Sociology. Kolmas pianos. Houghton Mifflin Company: Boston. (Alkuperäisjulkaisu: American Journal of Sociology 1960, 337-347).