Hyvä maa

Miten hyvä maa ja yhteiskunta tulisi määritellä? Tämä on kysymys, jota yhteiskuntatieteilijät tieteenalojen laidasta laitaan ovat miettineet. Elintaso ja onnellisuustutkijat ovat olleet eturivissä tässä pohdinnassa ja Erik Allardtin "Att ha, att älska, att vara. Om välfärd i Norden" (1975) on aihealueen klassikko. Nationalismin tutkijat ovat analysoineet niitä tapoja ihannoida kotimaata, joita on esiintynyt kansallismielisten, eli nationalistien keskuudessa. Esimerkiksi 1800-luvun romanttisessa nationalismissa esitettiin kulttuurinen ja kielellinen yhteisö kasvikunnallisilla vertauksilla. Näissä kansakuntaa verrattiin kasviin, jolla tulee olla oikeus kehittyä itsenäisesti ja tulee olla lupa puhjeta kukkaan. Nationalismin tutkimuksessa on kuitenkin esiintynyt kriittisia äänenpainoja kansallismielisten taajaan esiintyvälle taipumukselle määritellä kotimaan hyvyys muita ulossulkevilla, ja jopa rasistisilla tavoilla.

Hyvän maan tunnusmerkit täyttyvät Pohjoismaiden kohdalla monelta osin. Maat menestyvät kaikissa kansainvälisissä vertailuissa. Ne ovat inhimillisen kehityksen kärjessä, teknologisesti edistyneitä, maita joissa koulutus on maailman huippua, lasten ja naisten oikeudet maailman parhaimmistoa ja aineellinen hyvinvointi on maailman huippua ja tasa-arvoisimmin jaettua. Silti tyytymättömyyttä, vihaa ja katkeruutta esiintyy paljon. Lisäksi ihmisten omat henkilökohtaiset ongelmat täyttävät monien mielen ja synnyttävät pahoinvointia. Aika ajoin nämä johtavat kauhun valtakuntaan.

Mitä siis olisi tehtävissä, jotta näistä maista tulisi vieläkin parempia? Edesmennyt kirjailija ja kansanedustaja Tommy Tabermann esitti aikoinaan rakkauslomaa ihmisille. Vaikkakin tällaiset aloitteet menevät liian pitkälle ihmisten yksityiselämän sääntelyssä, josta Jürgen Habermas varoittaa, on niissä kuitenkin hyvänä lähtökohtana inhimillisen kestävyyden lisääminen. Samoin kuin kestävyysurheilussa on peruskunnon ja lihaskunnon rakentaminen edellytyksenä menestykseen, tulisi ihmisten kestävyyttä yhteiskunnallisessa murroksessa ja suhdannevaihteluissa parantaa. Tämä ei tapahdu pelkästään vetoamalla sisuun ja kehottamalla syömään silakkaa. Tarvitaan muita välineitä. Koulutus on parhaiden joukossa, ja olisi syytä kehittää peruskoulua kestävyyttä parantavaan suuntaan, esimerkiksi viihtyvyyttä ja ilmapiiriä parantamalla. Nuorille tulisi kehittää kestävyyttä lisääviä mielekkäitä toimintamuotoja, jotka ottavat erityisesti huomioon ne psyykkiset haasteet, joita identiteetin rakentamiseen liittyy erityisesti sellaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kaikki on murroksessa. Lisäksi aikuisille tulisi kehittää sellaisia koulutuksia ja kurssikokonaisuuksia, jotka parantavat inhimillistä kestävyyttä vaativissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Sellaisessa tilanteessa on kyse laajemmasta valmennuksesta kuin pelkkien työmarkkinavalmiuksien kehittämisestä.

Yhteiskunnallisten rakenteiden osalta pohjoismaat ovat hyvien maiden joukossa. Ne ovat lähestulkoon niin hyviä kuin historian ja empiirisen kokemuksen valossa maailmasta voi löytyä. Mutta, jotta kehitys voisi edetä tällä saralla tulisi myös ihminen ottaa vielä paremmin huomioon, ja tällä tiellä voisi inhimillnen kestävyysvalmennus olla toimiva menetelmä matkalla kohti vieläkin parempaa maata.

Tulevaisuuskuvat

Näinä aikoina tekee mieli pohtia minkälaisia tulevaisuuskuvia ihmisille ja erityisesti nuorille ja lapsille tarjotaan. Mikä on vallitseva näkemys tulevaisuuden suunnasta ja asioista, joita tulevaisuus tuo meille tullessaan?

Sodan jälkeinen aika aina 1980 luvun lopulle saakka oli edistyksen ja kehityksen aikaa. Ihmiset luottivat tulevaisuuteen ja näkivät kuinka uudet teknologiset kojeet sekä kodinkoneet paransivat elinolosuhteita ja kehittivät asioita eteenpäin. Teknologia antoi lupauksia onnellisesta tulevaisuudesta, jossa ei tarvinnut enää raataa entisen lailla. Uhkana ja vaarana oli kylläkin ydinsota maailman kaksnapaisuuden ja kylmän sodan johdosta. Mutta ihmisten arkielämää luonnehti edistys. Myös kulttuurissa ja taiteessa esiintyi suuremmassa määrin optimistisia tulevaisuuskuvia. Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future) on esimerkki tällaisesta hyväntahtoisesta ja optimistisesta science fictionista.

Science fictionin tulevaisuuskuvat ovat nykyään pikemmin dystopioita kuin utopioita. Waterworld on poikkeus, joka alkaa kaaoksesta ja kaikkien sodasta kaikkia vastaan mutta johtaa lopulta uuden mantereen löytämiseen, jossa ihmisillä on mahdollisuus rakentaa onnellinen tulevaisuus. Lars von Trierin uusi filmi Melancholia ja useat avaruusfilmit esittävät dystopioita ja kauhuista koostuvaa tulevaisuutta. Se mikä useissa nykyfilmeissä edustaa edistystä on aina vain taitavammat ja erikoistehosteisemmat tavat esittää maailmanloppu.

Ympäristöongelmien käsittely on myös apokalyptistä ja synnyttää toivottomuutta monissa ihmisissä. Mielestäni on vastuutonta tarjota nuorille ihmisille pelkkiä pessimistisiä tuhoskenaarioita!

Mielekäs elämä edellyttää tietynlaista realistista optimismia ja uusia projekteja, joilla tulevaisuutta rakennetaan. Ihminen on siitä erikoinen eläin, että se ei ole pelkästään tuomittu sopeutumaan olosuhteisiin vaan voi itse muokata historian kulkua ja rakentaa tulevaisuuttaan. Tämä on ollut moderniteetin ja valistuksen projekti ja se on kantanut pitkälle. Vaikka sen seuraukset eivät toki ole yksiselitteisen myönteiset, ovat tulokset kuitenkin pääosin myönteisiä ihmiskunnan hyvinvoinnin, onnellisuuden ja vapautumisen osalta.

Elo

Elämä jatkuu heinäkuun tapahtumien jälkeen. Uudestaan aloittaminen on usein vaikeaa. On ehkä tapahtunut asioita, joiden jälkeen mikään ei ole entisellään.

Sitähän historia tarkoittaa, että olosuhteet ja tulevaisuus muuttuvat peruuttamattomasti. Mutta arvokkaasta on syytä pitää kiinni historian myllerryksessä.

Haluan välittää syvimmän osanottoni Norjan surunäytelmän uhreille ja heidän omaisilleen sekä koko kansainväliselle sosialidemokraattiselle liikkeelle.

Suunnitelmallinen tulevaisuus

Maassa on uusi hallitus, joka syntyi pitkän prosessin ja erinäisten vaikeuksien kautta. Mikä sitten tulee olemaan tämän vastasyntyneen tulevaisuus? Hallitusohjelmaa luotaessa tehtiin perusteellista työtä, jota uusi hallitus nyt ryhtyy toteuttamaan. Ohjelma sisältää hyviä tavoitteita muun muassa eriarvoisuuden poistamiseksi ja harmaan talouden vähentämiseksi.

Hallitusohjelman täytäntöönpano ei sinänsä takaa menestyksekästä siirtymistä tulevaisuuteen, vaan suunnittelemattomia ja odottamattomia asioita ja kehityskulkuja tulee aina hallituksen eteen. Tämän myös edellinen hallitus tuli huomaamaan kautensa lopulla finanssikriisistä johtuneessa taantumassa ja euroalueen kriisissä. Mutta tulevaisuuteen on mentävä halusi tai ei, sillä tulevaisuus tulee vastaan omine haasteineen. Silti jo hallitusohjelmakin on synnyttänyt vastarintaa jopa hallituspuolueiden parissa. Irtiottoja on syntynyt jo alkumetreillä.

Elämme kuitenkin suunnittelun aikakautta. Werner Bergmann on kirjoittanut kuvaavasti tulevan ajan haltuunotosta. Tulevaisuus pyritään ottamaan haltuun utopian, vallankumouksen, sosiaalipolitiikan sekä lopulta teknologian ja suunnittelun avulla. Nyky-yhteiskuntaa kuvaavat erityisesti jälkimmäiset kaksi tulevaisuuden hallinnan keinoa, joiden avulla pyritään vähentämään tulevaisuudessa esiintyvää epävarmuutta. Tulevaisuus tehdään osaksi nykyisyyttä, asettamalla siihen nykytilanteen ominaisuuksia, tai soveltamalla nykypuitetta, jonka tunnusmerkkejä kirjataan eteenpäin suunniteltavaan tulevaisuusajankohtaan saakka. Tämä on tulevaisuuden järkiperäistämistä, jonka haittana on myös elo rationalisuuden rautahäkissä, käyttääkseni Max Weberin terminologiaa. Sen vuoksi ihmiset myös pyrkivät tiettyyn spontaanisuuteen ja esimerkiksi lomalla pyrkivät irrottautumaan kalenterin ja aikataulujen paineesta. Mutta tavoitteellinen suuntautuminen tulevaisuuteen edellyttää tulevaisuuden epävarmuutta vähentävää toimintaa spontaniuden ja improvisaation kustannuksella.

Uusi hallitus on suuntautunut tulevaisuuteen toisin kuin mikäli hallitus olisi koostunut nykyisistä oppositiopuolueista. Perussuomalaiset romantisoivat suomalaisen yhteiskunnan historian ja ihanteena toimii kutakuinkin Koivusalolainen kuvaus 1950-luvun Suomesta. On hyvä ettei maa mene tulevaisuuteen siirtymällä mentaalisesti menneisyyteen! Keskustapuolueen kiinnittyminen agraarisektoriin, sekä viime vuosien kategorinen uusliberalismi edustavat myös menneisyyden ajamista tulevaisuudeksi. Agraarit tuotantosektorit ovat tilastojen valossa vuosien saatossa menettäneet merkitystään ja uusliberaali talousmalli on viime aikojen finanssikriiseissä ja euroalueen ongelmissa osoittautunut kestämättömäksi. Valtio tarvitaan lopulta aina kuitenkin pelastamaan pulasta, ja vain valtio voi sen tehdä koska sillä on käytössä menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien työ sekä lainsäädäntövalta.

Tulevaisuus kohdataan modernissa yhteiskunnassa suunnitelmallisesti, strategisesti ja ohjelmia rakentaen. Tämä ei takaa onnistumista mutta luo sille välttämättömät edellytykset.

Maailman rauhallisin kansa

Vietin vaalien jälkeisen ajan Turkissa lomailemassa, ja jouduin lomankin aikana hieman tekemään töitä. Tähän tarkoitukseen löytyi sopivasti nettikahviloita, ja kun sain näppäimistöasetukset järjestykseen onnistui myös kirjoittaminen kivasti.

Eräässä nettikahvilassa, jossa viihdyin useampana päivänä kahvilan erittäin ystävällinen ja älyllisesti notkea noin 35 vuotias omistaja oli kiinnostunut käymään keskusteluita ajankohtaisista asioista. Tämä on ollut minulle rakas harrastus nuoruudesta saakka ja muistinkin kaiholla interrailiani vuonna 1989, jolloin keskustelin ihmisten kanssa läpi Euroopan, molemmin puolin rautaesirippua ja vielä Egyptissäkin, jonne matkani suuntautui.

Nettikahvilan pitäjä osoitti oma-aloitteisesti suurta kunnioitusta Suomea kohtaan ja ylisti suomalaisia maailman rauhallisimmaksi kansaksi. Hän oli tietoinen Suomen vaalituloksesta, ja analysoi myös sitä ymmärtäen kansalaisten tyytymättömyyden syyt. Työttömyys, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvu, finanssikriisi, euroalueen kriisi ja globalisaation kielteiset vaikutukset esiintyivät hänenkin analyysissään.

Kuitenkaan hän ei päätynyt pitämään suomalaisia rasistisina ja vihamielisinä ihmisinä, vaan kehui Suomen panosta maailmassa. Tämä lämmitti sydäntä ja mieltä ja sai minut ajattelemaan, että poliittiset suhdanteet vaihtelevat, mutta Suomesta ei varmaan helpolla enää saa valtavan muukalaisvihamielistä ja eristäytyvää kansakuntaa.

Vappumarssien ja -juhlien runsas väenpaljous ja myönteinen ilmapiiri myös tuki tätä vaikutelmaa. Ehkä suomalaiset sittenkin kohtuuden väkenä estävät heiluria heilahtamasta laidasta toiseen ja äärimmäisten ilmiöiden esiinnousun.

Poliittinen todellisuus ja edustus

Eräs sosiologiseen aikalaisdiagnoosiin liittyvä tilaus ja tarve on sosiologi Arto Noron (2000) toimesta kuvattu seuraavasti:

"Moderniteetin käsitteen avulla tulkiten voidaan sanoa (nykyhetken) ajanhenkeä tavoittelevan aikalaisdiagnoosin tulevan tärkeäksi yhteiskunnallis-kulttuurisessa tilassa, jossa taiteelliset avantgardeliikkeet seuraavat toinen toistaan 'vallankumouksellisessa monimielisyydessään'; yleisen mielipiteen tunnelmat vaihtelevat alinomaa; muodin ja siis makumme vaihtelu on voimakasta, ja suurkaupunki on kirjavien elämäntyyliemme tila."

Samalla tavoin politiikassa vaihtelevat muotivirtaukset ja ajatukset siitä mikä kulloinkin on oikea yhteiskuntanäkemys. Tämäkin perustelee yhteiskuntatieteellisen aikalaisanalyysin käyttöä. Usein politiikan muotivirtaukset vaihtelevat jopa niin nopeasti, että huomataan varsin pian vaalien jälkeen asetelman muuttuneen ja ajan kulkeneen vaalit voittaneen puolueen ohjelman ohi, ja sitten ollaan "ellei ihmeitä tapahdu" nalkissa voittajaan neljä vuotta. Näin taisi käydä Kokoomuksen lanseeraamaan tasa-arvo tupon osalta. Neljä vuotta sitten Kokoomus ratsasti uuskielellä työväenpuolueesta ja uudistuksesta ja leimasi sosialidemokratian vanhan edustajaksi. Nyt populistiset Perussuomalaiset käyttävät vastaavan luonteista retoriikkaa väittäessään kaiken ennen olleen paremmin ja asioiden ratkeavan parempaan suuntaan mikäli palataan takaisin kansalliseen suomalaiseen yhteiskuntaan, joka eristäytyy, ei osallistu globalisaatiokehitykseen eikä halua joutua tekemisiin "vieraiden vaikutusten" kanssa.

Länsimaisessa yhteiskunnassa on jo pitkään esiintynyt edustuksellisuuden kriisi, ja ihmiset ovat tietoisia varsin yksityiskohtaisistakin ja erikoistietoja vaativista asioista kuten ydinvoima, talous, geneettisesti manipuloidut elintarvikkeet ja he vaativat tämän johdosta vaikutusvaltaa kyseisiin asioihin liittyvässä päätöksenteossa (Cohen & Kennedy 2000, 293-294). Muutos on haastanut edustuksellisen demokratian sekä asettanut uusia vaatimuksia päätöksentekijöiden viestintäkyvylle. Yhtenä kehitystrendinä on ollut äänestysaktiivisuuden lasku edustuksellisen demokratian legitimiteettiongelman ilmentymänä, toisena ei-hierarkkisten ruohonjuuriliikkeiden lisääntyminen ja kolmantena populistien nousu ympäri Eurooppaa.

Populistit ottavat lähtökohdakseen usein sellaisen suoran vastaavuuden edustuksellisuuden, jossa edustettavien tulee muistuttaa suoraan edustettavia. Mutta täytyisi muistaa, että edustuksellisuudessa edustajat myös täydentävät edustettavia sellaisilla tiedoilla, taidoilla ja ominaisuuksilla, joita edustettavilla ei ole, mutta vievät edustettavien viestin päätöksentekopöytiin, joihin näillä ei ole pääsyä (Ankersmit 2002). Tätä edustuksellisen järjestelmän ominaisuutta eivät populististit ole halunneet hyväksyä. "Helppoheikki" -ratkaisuilla ollaan lähdetty siitä, että kuka vain tietää miten asiat pitää hoitaa.

Jotain merkittävää poliittisessa todellisuudessa on muuttunut muotivirtausten vaihdellessa nopeasti, eivätkä ihmiset katso pidemmällä aikavälillä saavutettuja tuloksia ja näyttöjä tai edellytä kokemusta ja vastuullisuutta päätöksenteossa. Poliittinen muisti ja muotitietoisuus rakentuu suurin piirtein iltapäivälehtien oikkujen mukaisesti ja poliittiset voimasuhteet voivat muuttua merkittävästi ennen vaalia olevien viimeisten viikkojen aikana. Tällä on myös rakenteellisia syitä kun ihmiset eivät enää ole yhtä sidoksissa ammattiinsa, koulutukseensa, asuinpaikkaansa tai yhteiskuntaluokkaansa kuin ennen.

Mutta on myös muistettava, että demokratian kuninkaita ovat liikkuvat äänestäjät, eli ne jotka vaihtavat äänestyskäyttäytymistään ja vaikuttavat siten vaalin tulokseen.

Kaikki pelaa kaikkien kanssa!

Helsingin Sanomissa oli torstaina 10.2 nerokas mielipidekirjoitus, jonka on kirjoittanut Kimmo Vanhamäki, tuusulalainen juniorijalkapalloilussa toimiva autodidakti valmentaja, eli itseoppinut. Voisi todeta kirjoituksen pohjalta, että toivottavasti tulevat mahdolliset valmentajakurssit eivät tuhoa oikeaa näkemystä jalkapalloon ja elämään, ja voi myös todeta, että Kimmo on valmis opettamaan suomalaisessa (juniori)urheilussa, työelämässä ja kaikessa muussakin toiminnassa olevia ihmisiä jo tämän mielipidekirjoituksessa esitetyn näkemyksen pohjalta.

Kimmo esittää, että juniorijalkapalloilussa voitaisiin lasten terveen itsetunnon kehittymisen sekä mukavien harrastuselämysten vuoksi kehittää Palloliiton ajatusta "kaikki pelaa" eteenpäin muotoon kaikki "pelaa kaikkien kanssa". Tämä on nerokas ajatus, joka asettaa kehittymisen vastuun sinne mihin se kuuluu, eli valmentajien ja toiminnassa mukana olevien aikuisten korvien väliin. Vielä tänä päivänä on aivan liian tavallista, että mukana olevat vanhemmat istuttavat oman elämänpiirinsä patologioita (ts. sairauksia) lasten harrastustoimintaan. Usein hämärillä ja epäselvillä ideoilla menestyksestä ja huippu-urheilijoiden jalostamisesta. Lasten harrastuksen ollessa kyseessä se ilmentää vakavaa väärinkäsitystä ja ymmärtämättömyyttä asioiden tärkeysjärjestyksestä. He ovat sitäpaitsi suorastaan haitaksi huippujen kehittymiselle yhteiskunnassa, jonka väestöpohja ei salli yhdenkään yksilön "kadottamista" tai "pudottamista" joukkueesta.

Ajatus siitä, että kaikki pelaa kaikkien kanssa kehittää pelaajia kun opitaan olemaan tekemisissä erilaisuuden kanssa. Se kehittää taidollisesti, älyllisesti ja moraalisesti. Joukkuetaidot kehittyvät toisin sanoen.

Kimmo kiinnittää huomiota siihen, että Suomi työelämän kiusaamistutkimuksessa osoittautui olevan maailman kärkeä. Tämä kertoo jotain olevan pielessä suomalaisessa yhteisössä. Jäävuoren huippu junioriurheilussa on Pohjanmaalla tapahtunut välikohtaus, jossa jääkiekkovanhempi pelin jälkeen löi viisitoista vuotiasta tuomaria. Mutta se on samalla oire kyvyttömyydestä hallita tunteita ja toimia yhdessä muiden kanssa, joka tätä maata valitettavasti kaiken huippusuorittamisen ohessa vaivaa.

Voisimme ottaa oppia esimerkiksi Tanskasta, jossa esiintyy usein viljelty filosofia "de må vaere plads for oss alle", eli "meille kaikille täytyy olla tilaa". Se hyväksyy erilaisuuden ja välttämättömyyden tulla erilaisuuden kanssa toimeen. Kaikilla on olemassaolon oikeutus! Toinen paikka, josta voimme oppia on Intia, jossa valtava erilaisuus ja väestötiheys kuitenkin mahdollistaa fyysisesti tiiviin rinnakkaiselon ja kanssakäymisen (jopa lehmien kanssa) ilman suurempia konflikteja ja väkivaltaa.

Ehkä kaiken pohjalla on kuitenkin asioiden tärkeysjärjestyksen muistaminen eli se, että minkään pelin oma sisäinen logiikka ei saa tulla ihmisenä olemisen ja kohtuuden tielle.

Kiitos Kimmo kirjoituksestasi! Kannatan ajatustasi "Kaikki pelaa kaikkien kanssa".

Järjen aika

Max Weber on kirjoittanut modernin yhteiskunnan synnystä järjen voittona perinteestä. Järkiperäiset toimintatavat ovat Weberin mukaan voittaneet mystiikan ja perinteen sanelemat pakot ja mullistaneet maailmaa.

Monelta osin tämä pitääkin paikkaansa, ja esimerkiksi tieteellinen tieto on syrjäyttänyt monet mystiset uskomukset ja luulot. Mutta lopputulos ei ole niin yksiselitteisen selkeä kuin Weberiä lukemalla voisi ajatella, vaan uskonnolliset ja rationaaliset elementit ovat jatkuvasti läsnä ihmiselossa ja yhteiskunnassa vielä näinäkin päivinä.

Esimerkkinä voi mainita joululahjojen antamisen. Jos ihmiset toimisivat rationaalisesti he antaisivat jouluaattona lahjakortteja toisilleen kehotuksella ostaa jotain määrättyä lahjakortin summalla. Näin lahjan saajat voisivat joulun jälkeen kävellä kauppoihin ja ostaa samat tavarat alennusmyynneistä halvemmalla kuin ennen joulua. Koska onhan se nyt tyhmää maksaa turhan takia enemmän kuin olisi tarpeen! Jouluna voitaisiin sitten lahjakorttien lisäksi antaa sellaisia lahjoja, jotka eivät ole ostettavissa ja jotka on esimerkiksi lahjanantajien itsensä valmistamia. Lisäksi jouluaatto olisi tällöin lupauksia antava, kun ihmiset voisivat odottavaisesti katsoa eteenpäin siihen hetkeen kun itse pääsevät lahjansa kaupasta hakemaan. No joka järjestelmässä on hyötynsä ja haittansa, enkä ole vakuuttunut tällaisen menettelyn onnistuneisuudesta.

Mutta monessako perheessä toimitaan tällä tavoin? Enpä usko, että kovinkaan monessa vaan jouluna annetaan tavarat tavaroina ja ne ostetaan joulun alla kalliimpaan hintaan jolloin tunnearvo itse asiassa nostaa niiden hintaa päinvastoin kuin usein tunnearvolla tavanomaisesti tarkoitetaan. Tämä on perinteen noudattamista pikemmin kuin Weberin kuvaamaa järkiperäistä modernia toimintaa.

Perinteet elävät vieläkin vahvoina, vaikkakaan ne eivät ole enää itsestäänselviä vaan perusteltavissa elämänpoliittisina valintoina niinkuin Giddens osuvasti kirjoittaa tekstissään elämästä jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa (Living in a post-traditional society).

Hyvää uutta vuotta!