Ajan kuvia

Hyvä maa

2011-10-04T11:14:00.000-07:00

Miten hyvä maa ja yhteiskunta tulisi määritellä? Tämä on kysymys, jota yhteiskuntatieteilijät tieteenalojen laidasta laitaan ovat miettineet. Elintaso ja onnellisuustutkijat ovat olleet eturivissä tässä pohdinnassa ja Erik Allardtin "Att ha, att älska, att vara. Om välfärd i Norden" (1975) on aihealueen klassikko. Nationalismin tutkijat ovat analysoineet niitä tapoja ihannoida kotimaata, joita on esiintynyt kansallismielisten, eli nationalistien keskuudessa. Esimerkiksi 1800-luvun romanttisessa nationalismissa esitettiin kulttuurinen ja kielellinen yhteisö kasvikunnallisilla vertauksilla. Näissä kansakuntaa verrattiin kasviin, jolla tulee olla oikeus kehittyä itsenäisesti ja tulee olla lupa puhjeta kukkaan. Nationalismin tutkimuksessa on kuitenkin esiintynyt kriittisia äänenpainoja kansallismielisten taajaan esiintyvälle taipumukselle määritellä kotimaan hyvyys muita ulossulkevilla, ja jopa rasistisilla tavoilla.

Hyvän maan tunnusmerkit täyttyvät Pohjoismaiden kohdalla monelta osin. Maat menestyvät kaikissa kansainvälisissä vertailuissa. Ne ovat inhimillisen kehityksen kärjessä, teknologisesti edistyneitä, maita joissa koulutus on maailman huippua, lasten ja naisten oikeudet maailman parhaimmistoa ja aineellinen hyvinvointi on maailman huippua ja tasa-arvoisimmin jaettua. Silti tyytymättömyyttä, vihaa ja katkeruutta esiintyy paljon. Lisäksi ihmisten omat henkilökohtaiset ongelmat täyttävät monien mielen ja synnyttävät pahoinvointia. Aika ajoin nämä johtavat kauhun valtakuntaan.

Mitä siis olisi tehtävissä, jotta näistä maista tulisi vieläkin parempia? Edesmennyt kirjailija ja kansanedustaja Tommy Tabermann esitti aikoinaan rakkauslomaa ihmisille. Vaikkakin tällaiset aloitteet menevät liian pitkälle ihmisten yksityiselämän sääntelyssä, josta Jürgen Habermas varoittaa, on niissä kuitenkin hyvänä lähtökohtana inhimillisen kestävyyden lisääminen. Samoin kuin kestävyysurheilussa on peruskunnon ja lihaskunnon rakentaminen edellytyksenä menestykseen, tulisi ihmisten kestävyyttä yhteiskunnallisessa murroksessa ja suhdannevaihteluissa parantaa. Tämä ei tapahdu pelkästään vetoamalla sisuun ja kehottamalla syömään silakkaa. Tarvitaan muita välineitä. Koulutus on parhaiden joukossa, ja olisi syytä kehittää peruskoulua kestävyyttä parantavaan suuntaan, esimerkiksi viihtyvyyttä ja ilmapiiriä parantamalla. Nuorille tulisi kehittää kestävyyttä lisääviä mielekkäitä toimintamuotoja, jotka ottavat erityisesti huomioon ne psyykkiset haasteet, joita identiteetin rakentamiseen liittyy erityisesti sellaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kaikki on murroksessa. Lisäksi aikuisille tulisi kehittää sellaisia koulutuksia ja kurssikokonaisuuksia, jotka parantavat inhimillistä kestävyyttä vaativissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Sellaisessa tilanteessa on kyse laajemmasta valmennuksesta kuin pelkkien työmarkkinavalmiuksien kehittämisestä.

Yhteiskunnallisten rakenteiden osalta pohjoismaat ovat hyvien maiden joukossa. Ne ovat lähestulkoon niin hyviä kuin historian ja empiirisen kokemuksen valossa maailmasta voi löytyä. Mutta, jotta kehitys voisi edetä tällä saralla tulisi myös ihminen ottaa vielä paremmin huomioon, ja tällä tiellä voisi inhimillnen kestävyysvalmennus olla toimiva menetelmä matkalla kohti vieläkin parempaa maata.

Tulevaisuuskuvat

2011-08-18T01:46:00.001-07:00

Näinä aikoina tekee mieli pohtia minkälaisia tulevaisuuskuvia ihmisille ja erityisesti nuorille ja lapsille tarjotaan. Mikä on vallitseva näkemys tulevaisuuden suunnasta ja asioista, joita tulevaisuus tuo meille tullessaan?

Sodan jälkeinen aika aina 1980 luvun lopulle saakka oli edistyksen ja kehityksen aikaa. Ihmiset luottivat tulevaisuuteen ja näkivät kuinka uudet teknologiset kojeet sekä kodinkoneet paransivat elinolosuhteita ja kehittivät asioita eteenpäin. Teknologia antoi lupauksia onnellisesta tulevaisuudesta, jossa ei tarvinnut enää raataa entisen lailla. Uhkana ja vaarana oli kylläkin ydinsota maailman kaksnapaisuuden ja kylmän sodan johdosta. Mutta ihmisten arkielämää luonnehti edistys. Myös kulttuurissa ja taiteessa esiintyi suuremmassa määrin optimistisia tulevaisuuskuvia. Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future) on esimerkki tällaisesta hyväntahtoisesta ja optimistisesta science fictionista.

Science fictionin tulevaisuuskuvat ovat nykyään pikemmin dystopioita kuin utopioita. Waterworld on poikkeus, joka alkaa kaaoksesta ja kaikkien sodasta kaikkia vastaan mutta johtaa lopulta uuden mantereen löytämiseen, jossa ihmisillä on mahdollisuus rakentaa onnellinen tulevaisuus. Lars von Trierin uusi filmi Melancholia ja useat avaruusfilmit esittävät dystopioita ja kauhuista koostuvaa tulevaisuutta. Se mikä useissa nykyfilmeissä edustaa edistystä on aina vain taitavammat ja erikoistehosteisemmat tavat esittää maailmanloppu.

Ympäristöongelmien käsittely on myös apokalyptistä ja synnyttää toivottomuutta monissa ihmisissä. Mielestäni on vastuutonta tarjota nuorille ihmisille pelkkiä pessimistisiä tuhoskenaarioita!

Mielekäs elämä edellyttää tietynlaista realistista optimismia ja uusia projekteja, joilla tulevaisuutta rakennetaan. Ihminen on siitä erikoinen eläin, että se ei ole pelkästään tuomittu sopeutumaan olosuhteisiin vaan voi itse muokata historian kulkua ja rakentaa tulevaisuuttaan. Tämä on ollut moderniteetin ja valistuksen projekti ja se on kantanut pitkälle. Vaikka sen seuraukset eivät toki ole yksiselitteisen myönteiset, ovat tulokset kuitenkin pääosin myönteisiä ihmiskunnan hyvinvoinnin, onnellisuuden ja vapautumisen osalta.

Elo

2011-08-01T05:29:00.000-07:00

Elämä jatkuu heinäkuun tapahtumien jälkeen. Uudestaan aloittaminen on usein vaikeaa. On ehkä tapahtunut asioita, joiden jälkeen mikään ei ole entisellään.

Sitähän historia tarkoittaa, että olosuhteet ja tulevaisuus muuttuvat peruuttamattomasti. Mutta arvokkaasta on syytä pitää kiinni historian myllerryksessä.

Haluan välittää syvimmän osanottoni Norjan surunäytelmän uhreille ja heidän omaisilleen sekä koko kansainväliselle sosialidemokraattiselle liikkeelle.

Suunnitelmallinen tulevaisuus

2011-06-28T14:59:00.000-07:00

Maassa on uusi hallitus, joka syntyi pitkän prosessin ja erinäisten vaikeuksien kautta. Mikä sitten tulee olemaan tämän vastasyntyneen tulevaisuus? Hallitusohjelmaa luotaessa tehtiin perusteellista työtä, jota uusi hallitus nyt ryhtyy toteuttamaan. Ohjelma sisältää hyviä tavoitteita muun muassa eriarvoisuuden poistamiseksi ja harmaan talouden vähentämiseksi.

Hallitusohjelman täytäntöönpano ei sinänsä takaa menestyksekästä siirtymistä tulevaisuuteen, vaan suunnittelemattomia ja odottamattomia asioita ja kehityskulkuja tulee aina hallituksen eteen. Tämän myös edellinen hallitus tuli huomaamaan kautensa lopulla finanssikriisistä johtuneessa taantumassa ja euroalueen kriisissä. Mutta tulevaisuuteen on mentävä halusi tai ei, sillä tulevaisuus tulee vastaan omine haasteineen. Silti jo hallitusohjelmakin on synnyttänyt vastarintaa jopa hallituspuolueiden parissa. Irtiottoja on syntynyt jo alkumetreillä.

Elämme kuitenkin suunnittelun aikakautta. Werner Bergmann on kirjoittanut kuvaavasti tulevan ajan haltuunotosta. Tulevaisuus pyritään ottamaan haltuun utopian, vallankumouksen, sosiaalipolitiikan sekä lopulta teknologian ja suunnittelun avulla. Nyky-yhteiskuntaa kuvaavat erityisesti jälkimmäiset kaksi tulevaisuuden hallinnan keinoa, joiden avulla pyritään vähentämään tulevaisuudessa esiintyvää epävarmuutta. Tulevaisuus tehdään osaksi nykyisyyttä, asettamalla siihen nykytilanteen ominaisuuksia, tai soveltamalla nykypuitetta, jonka tunnusmerkkejä kirjataan eteenpäin suunniteltavaan tulevaisuusajankohtaan saakka. Tämä on tulevaisuuden järkiperäistämistä, jonka haittana on myös elo rationalisuuden rautahäkissä, käyttääkseni Max Weberin terminologiaa. Sen vuoksi ihmiset myös pyrkivät tiettyyn spontaanisuuteen ja esimerkiksi lomalla pyrkivät irrottautumaan kalenterin ja aikataulujen paineesta. Mutta tavoitteellinen suuntautuminen tulevaisuuteen edellyttää tulevaisuuden epävarmuutta vähentävää toimintaa spontaniuden ja improvisaation kustannuksella.

Uusi hallitus on suuntautunut tulevaisuuteen toisin kuin mikäli hallitus olisi koostunut nykyisistä oppositiopuolueista. Perussuomalaiset romantisoivat suomalaisen yhteiskunnan historian ja ihanteena toimii kutakuinkin Koivusalolainen kuvaus 1950-luvun Suomesta. On hyvä ettei maa mene tulevaisuuteen siirtymällä mentaalisesti menneisyyteen! Keskustapuolueen kiinnittyminen agraarisektoriin, sekä viime vuosien kategorinen uusliberalismi edustavat myös menneisyyden ajamista tulevaisuudeksi. Agraarit tuotantosektorit ovat tilastojen valossa vuosien saatossa menettäneet merkitystään ja uusliberaali talousmalli on viime aikojen finanssikriiseissä ja euroalueen ongelmissa osoittautunut kestämättömäksi. Valtio tarvitaan lopulta aina kuitenkin pelastamaan pulasta, ja vain valtio voi sen tehdä koska sillä on käytössä menneiden, nykyisten ja tulevien sukupolvien työ sekä lainsäädäntövalta.

Tulevaisuus kohdataan modernissa yhteiskunnassa suunnitelmallisesti, strategisesti ja ohjelmia rakentaen. Tämä ei takaa onnistumista mutta luo sille välttämättömät edellytykset.

Maailman rauhallisin kansa

2011-05-02T11:07:00.001-07:00

Vietin vaalien jälkeisen ajan Turkissa lomailemassa, ja jouduin lomankin aikana hieman tekemään töitä. Tähän tarkoitukseen löytyi sopivasti nettikahviloita, ja kun sain näppäimistöasetukset järjestykseen onnistui myös kirjoittaminen kivasti.

Eräässä nettikahvilassa, jossa viihdyin useampana päivänä kahvilan erittäin ystävällinen ja älyllisesti notkea noin 35 vuotias omistaja oli kiinnostunut käymään keskusteluita ajankohtaisista asioista. Tämä on ollut minulle rakas harrastus nuoruudesta saakka ja muistinkin kaiholla interrailiani vuonna 1989, jolloin keskustelin ihmisten kanssa läpi Euroopan, molemmin puolin rautaesirippua ja vielä Egyptissäkin, jonne matkani suuntautui.

Nettikahvilan pitäjä osoitti oma-aloitteisesti suurta kunnioitusta Suomea kohtaan ja ylisti suomalaisia maailman rauhallisimmaksi kansaksi. Hän oli tietoinen Suomen vaalituloksesta, ja analysoi myös sitä ymmärtäen kansalaisten tyytymättömyyden syyt. Työttömyys, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvu, finanssikriisi, euroalueen kriisi ja globalisaation kielteiset vaikutukset esiintyivät hänenkin analyysissään.

Kuitenkaan hän ei päätynyt pitämään suomalaisia rasistisina ja vihamielisinä ihmisinä, vaan kehui Suomen panosta maailmassa. Tämä lämmitti sydäntä ja mieltä ja sai minut ajattelemaan, että poliittiset suhdanteet vaihtelevat, mutta Suomesta ei varmaan helpolla enää saa valtavan muukalaisvihamielistä ja eristäytyvää kansakuntaa.

Vappumarssien ja -juhlien runsas väenpaljous ja myönteinen ilmapiiri myös tuki tätä vaikutelmaa. Ehkä suomalaiset sittenkin kohtuuden väkenä estävät heiluria heilahtamasta laidasta toiseen ja äärimmäisten ilmiöiden esiinnousun.

Poliittinen todellisuus ja edustus

2011-03-24T02:40:00.000-07:00

Eräs sosiologiseen aikalaisdiagnoosiin liittyvä tilaus ja tarve on sosiologi Arto Noron (2000) toimesta kuvattu seuraavasti:

"Moderniteetin käsitteen avulla tulkiten voidaan sanoa (nykyhetken) ajanhenkeä tavoittelevan aikalaisdiagnoosin tulevan tärkeäksi yhteiskunnallis-kulttuurisessa tilassa, jossa taiteelliset avantgardeliikkeet seuraavat toinen toistaan 'vallankumouksellisessa monimielisyydessään'; yleisen mielipiteen tunnelmat vaihtelevat alinomaa; muodin ja siis makumme vaihtelu on voimakasta, ja suurkaupunki on kirjavien elämäntyyliemme tila."

Samalla tavoin politiikassa vaihtelevat muotivirtaukset ja ajatukset siitä mikä kulloinkin on oikea yhteiskuntanäkemys. Tämäkin perustelee yhteiskuntatieteellisen aikalaisanalyysin käyttöä. Usein politiikan muotivirtaukset vaihtelevat jopa niin nopeasti, että huomataan varsin pian vaalien jälkeen asetelman muuttuneen ja ajan kulkeneen vaalit voittaneen puolueen ohjelman ohi, ja sitten ollaan "ellei ihmeitä tapahdu" nalkissa voittajaan neljä vuotta. Näin taisi käydä Kokoomuksen lanseeraamaan tasa-arvo tupon osalta. Neljä vuotta sitten Kokoomus ratsasti uuskielellä työväenpuolueesta ja uudistuksesta ja leimasi sosialidemokratian vanhan edustajaksi. Nyt populistiset Perussuomalaiset käyttävät vastaavan luonteista retoriikkaa väittäessään kaiken ennen olleen paremmin ja asioiden ratkeavan parempaan suuntaan mikäli palataan takaisin kansalliseen suomalaiseen yhteiskuntaan, joka eristäytyy, ei osallistu globalisaatiokehitykseen eikä halua joutua tekemisiin "vieraiden vaikutusten" kanssa.

Länsimaisessa yhteiskunnassa on jo pitkään esiintynyt edustuksellisuuden kriisi, ja ihmiset ovat tietoisia varsin yksityiskohtaisistakin ja erikoistietoja vaativista asioista kuten ydinvoima, talous, geneettisesti manipuloidut elintarvikkeet ja he vaativat tämän johdosta vaikutusvaltaa kyseisiin asioihin liittyvässä päätöksenteossa (Cohen & Kennedy 2000, 293-294). Muutos on haastanut edustuksellisen demokratian sekä asettanut uusia vaatimuksia päätöksentekijöiden viestintäkyvylle. Yhtenä kehitystrendinä on ollut äänestysaktiivisuuden lasku edustuksellisen demokratian legitimiteettiongelman ilmentymänä, toisena ei-hierarkkisten ruohonjuuriliikkeiden lisääntyminen ja kolmantena populistien nousu ympäri Eurooppaa.

Populistit ottavat lähtökohdakseen usein sellaisen suoran vastaavuuden edustuksellisuuden, jossa edustettavien tulee muistuttaa suoraan edustettavia. Mutta täytyisi muistaa, että edustuksellisuudessa edustajat myös täydentävät edustettavia sellaisilla tiedoilla, taidoilla ja ominaisuuksilla, joita edustettavilla ei ole, mutta vievät edustettavien viestin päätöksentekopöytiin, joihin näillä ei ole pääsyä (Ankersmit 2002). Tätä edustuksellisen järjestelmän ominaisuutta eivät populististit ole halunneet hyväksyä. "Helppoheikki" -ratkaisuilla ollaan lähdetty siitä, että kuka vain tietää miten asiat pitää hoitaa.

Jotain merkittävää poliittisessa todellisuudessa on muuttunut muotivirtausten vaihdellessa nopeasti, eivätkä ihmiset katso pidemmällä aikavälillä saavutettuja tuloksia ja näyttöjä tai edellytä kokemusta ja vastuullisuutta päätöksenteossa. Poliittinen muisti ja muotitietoisuus rakentuu suurin piirtein iltapäivälehtien oikkujen mukaisesti ja poliittiset voimasuhteet voivat muuttua merkittävästi ennen vaalia olevien viimeisten viikkojen aikana. Tällä on myös rakenteellisia syitä kun ihmiset eivät enää ole yhtä sidoksissa ammattiinsa, koulutukseensa, asuinpaikkaansa tai yhteiskuntaluokkaansa kuin ennen.

Mutta on myös muistettava, että demokratian kuninkaita ovat liikkuvat äänestäjät, eli ne jotka vaihtavat äänestyskäyttäytymistään ja vaikuttavat siten vaalin tulokseen.

Kaikki pelaa kaikkien kanssa!

2011-02-12T01:01:00.000-08:00

Helsingin Sanomissa oli torstaina 10.2 nerokas mielipidekirjoitus, jonka on kirjoittanut Kimmo Vanhamäki, tuusulalainen juniorijalkapalloilussa toimiva autodidakti valmentaja, eli itseoppinut. Voisi todeta kirjoituksen pohjalta, että toivottavasti tulevat mahdolliset valmentajakurssit eivät tuhoa oikeaa näkemystä jalkapalloon ja elämään, ja voi myös todeta, että Kimmo on valmis opettamaan suomalaisessa (juniori)urheilussa, työelämässä ja kaikessa muussakin toiminnassa olevia ihmisiä jo tämän mielipidekirjoituksessa esitetyn näkemyksen pohjalta.

Kimmo esittää, että juniorijalkapalloilussa voitaisiin lasten terveen itsetunnon kehittymisen sekä mukavien harrastuselämysten vuoksi kehittää Palloliiton ajatusta "kaikki pelaa" eteenpäin muotoon kaikki "pelaa kaikkien kanssa". Tämä on nerokas ajatus, joka asettaa kehittymisen vastuun sinne mihin se kuuluu, eli valmentajien ja toiminnassa mukana olevien aikuisten korvien väliin. Vielä tänä päivänä on aivan liian tavallista, että mukana olevat vanhemmat istuttavat oman elämänpiirinsä patologioita (ts. sairauksia) lasten harrastustoimintaan. Usein hämärillä ja epäselvillä ideoilla menestyksestä ja huippu-urheilijoiden jalostamisesta. Lasten harrastuksen ollessa kyseessä se ilmentää vakavaa väärinkäsitystä ja ymmärtämättömyyttä asioiden tärkeysjärjestyksestä. He ovat sitäpaitsi suorastaan haitaksi huippujen kehittymiselle yhteiskunnassa, jonka väestöpohja ei salli yhdenkään yksilön "kadottamista" tai "pudottamista" joukkueesta.

Ajatus siitä, että kaikki pelaa kaikkien kanssa kehittää pelaajia kun opitaan olemaan tekemisissä erilaisuuden kanssa. Se kehittää taidollisesti, älyllisesti ja moraalisesti. Joukkuetaidot kehittyvät toisin sanoen.

Kimmo kiinnittää huomiota siihen, että Suomi työelämän kiusaamistutkimuksessa osoittautui olevan maailman kärkeä. Tämä kertoo jotain olevan pielessä suomalaisessa yhteisössä. Jäävuoren huippu junioriurheilussa on Pohjanmaalla tapahtunut välikohtaus, jossa jääkiekkovanhempi pelin jälkeen löi viisitoista vuotiasta tuomaria. Mutta se on samalla oire kyvyttömyydestä hallita tunteita ja toimia yhdessä muiden kanssa, joka tätä maata valitettavasti kaiken huippusuorittamisen ohessa vaivaa.

Voisimme ottaa oppia esimerkiksi Tanskasta, jossa esiintyy usein viljelty filosofia "de må vaere plads for oss alle", eli "meille kaikille täytyy olla tilaa". Se hyväksyy erilaisuuden ja välttämättömyyden tulla erilaisuuden kanssa toimeen. Kaikilla on olemassaolon oikeutus! Toinen paikka, josta voimme oppia on Intia, jossa valtava erilaisuus ja väestötiheys kuitenkin mahdollistaa fyysisesti tiiviin rinnakkaiselon ja kanssakäymisen (jopa lehmien kanssa) ilman suurempia konflikteja ja väkivaltaa.

Ehkä kaiken pohjalla on kuitenkin asioiden tärkeysjärjestyksen muistaminen eli se, että minkään pelin oma sisäinen logiikka ei saa tulla ihmisenä olemisen ja kohtuuden tielle.

Kiitos Kimmo kirjoituksestasi! Kannatan ajatustasi "Kaikki pelaa kaikkien kanssa".

Järjen aika

2011-01-01T12:55:00.001-08:00

Max Weber on kirjoittanut modernin yhteiskunnan synnystä järjen voittona perinteestä. Järkiperäiset toimintatavat ovat Weberin mukaan voittaneet mystiikan ja perinteen sanelemat pakot ja mullistaneet maailmaa.

Monelta osin tämä pitääkin paikkaansa, ja esimerkiksi tieteellinen tieto on syrjäyttänyt monet mystiset uskomukset ja luulot. Mutta lopputulos ei ole niin yksiselitteisen selkeä kuin Weberiä lukemalla voisi ajatella, vaan uskonnolliset ja rationaaliset elementit ovat jatkuvasti läsnä ihmiselossa ja yhteiskunnassa vielä näinäkin päivinä.

Esimerkkinä voi mainita joululahjojen antamisen. Jos ihmiset toimisivat rationaalisesti he antaisivat jouluaattona lahjakortteja toisilleen kehotuksella ostaa jotain määrättyä lahjakortin summalla. Näin lahjan saajat voisivat joulun jälkeen kävellä kauppoihin ja ostaa samat tavarat alennusmyynneistä halvemmalla kuin ennen joulua. Koska onhan se nyt tyhmää maksaa turhan takia enemmän kuin olisi tarpeen! Jouluna voitaisiin sitten lahjakorttien lisäksi antaa sellaisia lahjoja, jotka eivät ole ostettavissa ja jotka on esimerkiksi lahjanantajien itsensä valmistamia. Lisäksi jouluaatto olisi tällöin lupauksia antava, kun ihmiset voisivat odottavaisesti katsoa eteenpäin siihen hetkeen kun itse pääsevät lahjansa kaupasta hakemaan. No joka järjestelmässä on hyötynsä ja haittansa, enkä ole vakuuttunut tällaisen menettelyn onnistuneisuudesta.

Mutta monessako perheessä toimitaan tällä tavoin? Enpä usko, että kovinkaan monessa vaan jouluna annetaan tavarat tavaroina ja ne ostetaan joulun alla kalliimpaan hintaan jolloin tunnearvo itse asiassa nostaa niiden hintaa päinvastoin kuin usein tunnearvolla tavanomaisesti tarkoitetaan. Tämä on perinteen noudattamista pikemmin kuin Weberin kuvaamaa järkiperäistä modernia toimintaa.

Perinteet elävät vieläkin vahvoina, vaikkakaan ne eivät ole enää itsestäänselviä vaan perusteltavissa elämänpoliittisina valintoina niinkuin Giddens osuvasti kirjoittaa tekstissään elämästä jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa (Living in a post-traditional society).

Hyvää uutta vuotta!

Tilanteen määrittely ja todelliset seuraukset

2010-11-23T13:57:00.000-08:00

Ihmisellä on tulkinnan taito, eikä hän reagoi automaattisesti erilaisiin ärsykkeisiin. Ihminen tulkitsee ärsykkeen ja määrittelee tilanteen tulkintansa pohjalta. Sen jälkeen hän elää tulkintansa mukaisesti. Eräs sosiologian klassikoista, William Irwing Thomas määritteli tämän seuraavasti: "jos ihminen ajattelee jonkin asian olevan totta, niin tämä tulee todeksi seurauksiltaan" (Thomas & Thomas 1927). Tämä siis merkitsee, että ihminen yksinkertaisesti alkaa elää tilanteenmäärittelynsä mukaisesti.

Politiikassa tämä pätee enemmän kuin monessa muussa asiassa. Urho Kekkonen määritteli (Pirandellon näytelmää lainaten) jo aikanaan, että "niin on jos siltä näyttää". Sillä on yleensä tarkoitettu tilanteenmäärittelyn saavan todellisen luonteen, riippumatta objektiivisista tosiasioista, ja on sovellettu esimerkiksi yksittäisten poliitikkojen julkisuuskuvaan. Mutta sen voi katsoa myös viittaavan mahdollisuuteen saada asiat näyttämään tietyllä tavalla. Politiikkaan tämä näkökanta pätee erityisen hyvin sen vuoksi, että todellisuutta voidaan muokata päätöksenteossa. Tavallisessa arkielämässä ollaan monien pakkojen, historiassa muodostuneiden välttämättömyyksien ja rutiinien vankeina, eikä tilanteenmäärittelyitä edes tehdä kovinkaan selkeän tietoisuuden pohjalta. Mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tilanne on toinen.

Nyky-yhteiskuntaa leimaa monien aikaisempien pakkojen katoaminen ja taloudellinen yltäkylläisyys. Ei kuitenkaan kaikkia ihmisiä, mutta suurta enemmistöä. Tämä merkitsee, että tuo vuorovaikutukseen perehtynyt sosiologinen suuntaus (symbolinen interaktionismi) on aiempaa pätevämpi (kuten Giddens määritteli tilanteen Blairille) ja ihmisten elämä myöhäismodernissa on elämänpoliittisten uusien valintojen (second chances) näyttämö, jossa elämää ei ole "lyöty lukkoon" ja määritelty ennalta mitenkään yksiselitteisesti tai peruuttamattomasti.

Poliitikkojen on kuitenkin muistettava, että on selkeitä aste-eroja arkielämän ja poliittisen elämän välillä tässä uudelleenmäärittelyn mahdollisuudessa. Tämä sisältää paradoksin, jossa lähestulkoon "kaikkivaltias" politiikka voi olla legitiimiä vain tunnustaessaan kansalaisille kykenemättömyytensä poistaa kaikkia pakkoja ihmisten elämästä ja myöntäessään vaikeuden luoda ihmisten elämään jatkuva tilanteenmäärittelyn ja uusien mahdollisuuksien vapaus. Mutta tämän ongelman tunnustaminen ei kuitenkaan merkitse, etteikö tuota arkielämän vapautta pitäisi yrittää politiikan puitteissa luoda.

Sosiaalivakuutus

2010-10-22T02:32:00.000-07:00

Suomen tunnetuin sosiologi Erik Allardt (1985, 246-249) luetteli sosiologian oppikirjassaan hyvinvointivaltion yhteiskunnalliseksi instituutioksi, joka on edesauttamassa yhteiskunnan funktionaalisten välttämättömyyksien toteuttamisessa. Yhteiskunta ei pysy kasassa itsestään, vaan siinä täytyy olla erilaisia instituutioita, jotka hoitavat määrättyjä asioita ja tarjoavat siten yhteiskunnalle funktionaaliset edellytykset säilyä.

Instituutioille on ominaista pitkäaikaisuus ja vakaus, jolloin ne pysyvät olemassa vaikka ihmiset vaihtuvat. Esimerkiksi koulutus- ja kasvatusjärjestelmä on organisoimistapojen ja tarjottujen sisältöjen osalta muuttunut vuosisatojen kuluessa, mutta instituutiona se on ollut olemassa pitkään. Kasvatustehtävä on täytynyt hoitaa kaikkina aikoina ja kaikenlaisissa yhteiskunnissa. Tästä historiallisen pitkäaikaisuuden näkökulmasta hyvinvointivaltio ei ehkä täytä yhteiskunnallisen instituution edellytyksiä, sillä se on varsin uusi keksintö. Mutta se on eittämättä keskeinen yhteiskunnallisten funktioiden kuten kasvatuksen, hoivan ja työvoiman tarjonnan hoitamisessa.

Sosiaalivakuutuksella on tästä näkökulmasta erityisen tärkeä tehtävä yhteiskunnan säilymisessä. Sosiaalivakuutus toimii periaatteessa niin kuin mikä tahansa ”kaupasta ostettu” vakuutus, mutta on parilla oleellisella tavalla erilainen.

Ensinnäkin sosiaalivakuutus ei vakuuta pääasiassa hetkellistä tai aineellista vahinkoa, vaan elämänkaareen liittyvien riskien osalta. Pakolliset työtapaturmavakuutukset ovat kylläkin olemassa hetkellisten onnettomuuksien osalta, mutta pääosin sosiaalivakuutus on elämäntilanteisiin ja –vaiheisiin liittyvää. Tämä tarkoittaa esimerkiksi, että eläkejärjestelmän lähtökohtana on sen tajuaminen, että ikäihmiselle työllä itsensä elättäminen voi olla liian raskas tehtävä ja, että toimeentulo vanhuuden päivinä täytyy hoitaa toisella tavoin. Tai vaihtoehtoisesti työttömäksi tai sairaaksi jouduttaessa on tärkeää, että rahat ja toimeentulo ei hetkessä kokonaan katoa kun ei voida tehdä töitä ja joudutaan maksamaan kalliista hoidosta. Yleinen sairausvakuutus on tämän perusta. Yhdysvalloissa ollaan vasta nyt rakentamassa sosiaalivakuutusta yleisen sairausvakuutuksen osalta. Työssä ei vielä sosiaalivakuutus ole juurikaan voimassa työttömyysturvaa lukuun ottamatta, ja mikäli globaalissa ajassa haluamme maailman parhaan työelämän täytyy tähänkin elämänalueeseen saada toimiva sosiaalivakuutus. Muutosturva ja pätkätöiden haittojen vähentäminen ovat näitä sosiaalivakuutuksen elementtejä. Kansanedustajillehan on tällainen sosiaalivakuutus jo sopeutumiseläkkeen muodossa järjestetty.

Toinen ero yksityisiin vakuutuksiin on, että sosiaalivakuutuksessa koko yhteiskunta osallistuu vakuutuspääoman kasaamiseen ja varat hallitaan yhteisesti tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Eläkejärjestelmässä varojen hallinnointi on hajautettu eri yhtiöiden välillä ja niiden sijoitustoimintaa ja sijoitusten riskitasoa säännellään lainsäädännöllä. Tämä tarkoittaa yksilön kohdalla, että esimerkiksi eläkevakuutusten osalta ei tarvitse hankkia kaikkea saatavissa olevaa tietoa markkinoilla olevista eri kilpailevista tuotteista, verrata niitä ja tehdä rationaalinen valinta tarjolla olevien tuotteiden pohjalta, vaan tietty standardi tulee järjestelmässä olevien säännösten kautta. Tällä voidaan minimoida yksittäisen ihmisen riskit. Tällaisessa järjestelmässä on paljon pienempi vaara kuin yksityisissä vakuutuksissa, että eläketurva katoaisi virheinvestointien kautta taivaan tuuliin. Se tarkoittaa myös sitä, että arviot investointikohteista, tuotoista ja riskeistä tehdään ammattilaisten toimesta, mutta ilman henkilökohtaisen hyötymisen tuomia kiusauksia. Lisäksi saamme tiedotteita kotiimme asioita hallinnoivilta tahoilta niin kuin eläkelaskelmia ja lehtiä kuten työeläkejärjestelmän Kelan sanomat ja Työvoitto (lue sivu 3: http://www.etk.fi/Binary.aspx?Section=42845&Item=64753).

Sosiaalivakuutus on asia, josta meidän suomalaisten on aihetta olla ylpeitä! Tämänkin johdosta pärjätään kansainvälisissä vertailuissa ja asutaan maailman parhaassa maassa.

Tuntijako

2010-09-16T03:43:00.000-07:00

Koulut ja opinnot ovat taas alkaneet ja koulutukseen liittyvät aiheet ovat ajankohtaisia. Monet miettivät koulutusinvestointinsa kannattavuutta, sillä kouluttautuminen on tiedon- ja sivistyksen kehityksen, sosiaalisen kanssakäymisen ja yhteiskunnallisten valmiuksien kehittämisen lisäksi myös henkisesti erittäin vaativa prosessi, jonka syövereissä ei aina viihdytä.
Koulutussosiologit ovat osoittaneet koulutuksen yleensä olevan kannattava investointi työllistymistä ja ansiotasoa ajatellen niin, että enemmän koulutusta johtaa parempaan työllisyyteen ja ansiotasoon. Poikkeuksia on tietysti paljon, eikä koulutus aina takaa menestystä.
Toinen klassinen kysymys on miten peruskoulutus valmistaa oppilaita jatko-opintoihin ja tulevaan työelämään. Tuntijakouudistus on käynnissä, ja Suomen nykyinen hallitus haluaa lisätä valinnaisuutta jo aikaisessa vaiheessa opin polkua. Ajatuksena tässä lienee se, että eriytyneessä yhteiskunnassa täytyy hakea omaa paikkaansa jo aikaisessa vaiheessa pärjätäkseen ja päästäkseen huipulle. Tämä on tietysti yksilöllisesti ajattelevalle puhutteleva ajatus, ja sellaisena johdonmukainen.
Sosialidemokraatit ovat epäilleet, että päätökset tulevasta elämänkohtalosta tapahtuvat liian aikaisessa vaiheessa ja, että erikoistumalla vähennetään joustavuutta, jota nykymaailman työmarkkinat edellyttävät. Ihmisten on kouluttauduttava uuteen ammattiin usein myös aikuisena, ja tämä onnistuu vain mikäli perustiedot monissa aineissa ovat tarpeeksi hyvät. Sosialidemokraatit ovat vaihtoehtona korostaneet oppimisympäristön olosuhteita, kuten ryhmäkokoja, yleistä koulujen turvallisuutta oppilashuollon resursseihin panostamalla sekä jokaisen oppimistilanteen tukemista esimerkiksi koulunkäyntiavustajien avulla.
James Coleman totesi myös klassisessa koulutussosiologian tutkimuksessaan, joka lähti lahjakkuuden tutkimuksen perinteestä, että koulumenestyksen arvostamisen suhteellinen merkitys älyllisille/tiedollisille saavutuksille on suhteellisen pieni. Koulumenestyksen arvostaminen on pikemminkin ala-/erilliskulttuurien rakentamista, joissa vaihtoehtokulttuureina ovat urheilumenestyksen arvostaminen tai suosittuna oleminen. Jälkimmäisiin alakulttuureihin panostavat nuoret ovat usein yhtä kyvykkäitä ja lahjakkaita älyllisesti kuin koulumenestykseen panostavat. Colemanin johtopäätös on seuraava: ”Seuraukset amerikkalaiselle yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ovat selvät. Koska yläasteet sallivat, että nuorten alakulttuurit suuntaavat energiaansa erityneesti urheiluun, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vastaavaan, ne rekrytoivat aikuisiin älyllisiin toimintoihin ihmisiä, joilla on varsin keskinkertainen kyvykkyystaso.”
Tämän selventämiseksi voidaan todeta, että valittu suuntautuminen erilaisiin asioihin koulussa on pikemmin seurausta näiden asioiden palkitsevuudesta yksilölle ja tämän ympäristölle, kuin lahjakkuuden seurausta. Lisäksi kapeiden tiedollisten aiheiden painottaminen ja arvostaminen merkitsee suuren lahjakkuusreservin menettämistä, kun monet koulutyöstä kiinnostumisen sijaan mieluummin pelaavat palloa tai hengailevat kavereiden kanssa. Tämän johdosta yhtenäinen koulupäivä voisi tasapainottaa hengen ja ruumiin ponnistuksia ja myös mahdollistaa sosiaalisen viihtyvyyden lisääntymistä kouluyhteisöissä.
Mitä tästä opimme? Opimme sen, että koulutuksen eriytyminen nuorella iällä ja lahjakkuusideologian yhdistäminen koulumenestykseen merkitsee tehotonta valikoitumista yhteiskunnan tarpeisiin. Lisäksi on vaikea ennakoida esimerkiksi työmarkkinoiden tarpeita 15 vuoden päähän. Valinnaisuus aikaisessa vaiheessa johtaa siihen, että nuoret valitsevat usein ”vastahakoisesti” vanhempiensa arvostamia ainekokonaisuuksia, jotka eivät aina palkitse nuorten yhteisössä. Tämä omalta osaltaan merkitsee, että lapset kyllä tulevat suuntautumaan tulevalla työurallaan vanhempiensa tavoin (sosiaalinen kierto ja tasa-arvoistuminen vähenee), mutta ihmisten lahjat eivät tule käyttöön parhaalla mahdollisella tavalla. Tämä saattaa palvella menestyksen ja hyväosaisuuden siirtoa lapsille, vaikka sekin on epävarmaa koska tulevaisuutta on vaikea ennustaa ja valitut koulutusinvestoinnit voivat osoittautua virheellisiksi. Yhteiskunnan ja esimerkiksi työelämän etua se ei palvele.

Post Scriptum klo 22.48:
Kävimme poikani kanssa katsomassa espoolaisen Unga teaternin (ent. skolteatern) ensi-illan Ella ja Paterock (suomeksi) Diananäyttämöllä, Erottajalla. Näytelmä oli hauska, ja erittäin hyvin esitetty ja sopi mainiosti ylläolevaan aihealueeseen. Suosittelemme lämpimästi kouluasioita pohtiville!

_______________________

Sitaatti Colemanin tutkimuksesta on minun käännökseni englanninkielisestä alkuperäisteoksesta: James Coleman (1964): Adolescent Subculture and Academic Achievement. Teoksessa: O’Brien, Robert; Schrag, Clarence C. & Martin Walter T. (toim.): Readings in General Sociology. Kolmas pianos. Houghton Mifflin Company: Boston. (Alkuperäisjulkaisu: American Journal of Sociology 1960, 337-347).

Hyvä hallinto

2010-08-11T02:53:00.000-07:00

Tämän päivän yksityistyneessä elämänmuodossa ei aina ymmärretä hallinnon ominaisuuksia ja merkitystä. Edes poliittisten päätöksentekijöiden joukossa ei tätä asiaa valitettavasti ymmärretä.
Hyvä hallinto on tapa varmistaa oikeusvaltion ja demokraattisen järjestelmän toimivuus ja sillä vältetään yhteiskuntaelämän rappio ja mielivalta. Hyvä hallinto on erittäin tärkeää siksi, että viranomaisvaltaa käyttävät henkilöt tekevät virkavaltansa puitteissa päätöksiä, jotka määräävät tavallisten ihmisten ja taloudellisten toimijoiden toimintaa ja olosuhteita. Hallinnon on siksi aina ehdottomasti noudatettava vallitsevia lakeja ja säännöksiä.
Hallinnon teoreetikoissa Max Weber on klassikko byrokraattisen, järkeen perustuvan hallintotavan kuvaajana. Weberin byrokratiamalli sisältää kymmenen sääntöä viranhaltijoiden osalta, joiden seurauksena ei ole arkikielenkäytön haukkumasana byrokraattisuus ja raskassoutuisuus, vaan niiden seurauksena on hyvä hallinto.
Seuraavat kymmenen kriteeriä sisältyvät Weberin malliin:
1. Viranhaltijat ovat henkilökohtaisesti vapaita ja joutuvat noudattamaan järjestelmän määräysvaltaa ainoastaan virkavelvollisuuksissaan.
2. Viranhaltijat on järjestetty kiinteään hierarkiaan.
3. Jokaisen viranhaltijan toimivalta on tarkkaan määritelty ja rajattu.
4. Viranhaltijan suhde organisaatioon on sopimussuhde, joka periaatteessa perustuu vapaaseen valintaan virkaan pyrkivien ehdokkaiden parista.
5. Valinta perustuu ehdokkaiden teknisiin valmiuksiin, jotka järkevimmissä tapauksissa perustuvat tutkintoihin.
6. Viranhaltijat palkitaan kiinteällä palkalla, joka on yleensä kytkettynä eläkeoikeuksiin. Heidät voidaan erottaa vain tietyissä olosuhteissa, mutta ovat aina vapaita itse luopumaan virastaan. Palkan suuruus perustuu ensisijaisesti viran asemaan virkahierarkiassa, mutta lisäksi palkanmäärittelyssä otetaan huomioon viran mukanaantuoma vastuu ja myös viranhaltijan vaatimus ”säädynmukaisesta” palkasta.
7. Virka on viranhaltijan ainoa tai pääasiallinen ammatti.
8. Virka sisältyy uraportaaseen. Eteneminen tapahtuu kokemuksen tai suoriutumisen ansiosta – tai molempien – ja siitä päättävät hierarkiassa yläpuolella olevat.
9. Viranhaltija ei omista ”tuotantovälineitä” eikä omaa mitään määritelmällistä oikeutta virkaansa.
10. Viranhaltija on alistettu tiukalle kurille ja valvonnalle viranhoidossaan.

(Vapaa käännös ruotsinkielestä Sten Anderssonin Max Weberia kuvaavasta tekstistä kirjassa Sociologiska teorier. Studier i sociologins historia 1978, 53).

Pallo on pyöreä: olla osa jotain suurempaa

2010-06-15T13:53:00.000-07:00

Hoimar v. Ditfurth kertoo kirjassaan ”Elämää avaruudessa” siitä kuinka meidän pyöreä pallomme omaa magnetismin, jonka johdosta sen muutkin meidän elämällemme suotuisat ominaisuudet ovat olemassa. Pallon pyörimiseen liittyy magnetismia, joka vetää ihmisten kiinnostuksen puoleensa. Pallo pyörii ja tähdet loistavat. Tämän näkemisestä ihmiset ovat nykyään valmiita maksamaan paljon.
Joostein Gaarder kuvaa Immanuel Kantin filosofiaa pallometaforan kautta. Sen mukaan ihminen, joka näkee pallon pyörivän nurmikon yli, miettii mistä se tulee ja haluaa myös löytää sen tuloon syyn kuten, että joku on potkaissut sitä. Ihminen on itse kuitenkin Kantin filosofian mukaan osa pyörivää palloa, eikä voi siksi tarkkailla tapahtumaa ulkoapäin ja riippumattomasti. Tästäkin huolimatta ihmisen järki kuitenkin aina toimii sillä tavoin, että hän miettii mistä ja miksi pallo tulee nurmikon yli.
Emme ehkä koskaan voi tyhjentävästi tietää miksi pallo tulee nurmikon yli ja mistä se tulee, emmekä tiedä meneekö se maaliin saakka, mutta sen tiedämme että nämä kysymykset tulevat meitä aina kiehtomaan.

Mahdollisuusrakenne

2010-06-02T14:00:00.000-07:00

”Järkevät ihmiset eivät uhkaa hyvin linnoittautuneita vastustajia silloin kun mahdollisuudet ovat olemattomat” kirjoittaa Sidney Tarrow kirjassaan poliittisesta mahdollisuusrakenteesta. Arvioiminen ja tilannetaju liittyvät mahdollisuusrakenteeseen, sillä mahdollisuuksien täytyy olla jossain määrin tiedostettuja. Mahdollisuusrakenteen käyttö poliittisen toiminnan tulkkina tai reseptinä viittaa siis tiedostamiseen, tilannetajuun ja arviointikykyyn.
Poliittiset toimijat tulkitsevat usein tilanteenmäärittelyissään yhteistyö- ja kilpakumppaninsa rationaalisiksi toimijoiksi, joiden toimilla on tietty konkreettinen päämäärä. Tästä syystä toimijoiden keinot nähdä ja havaita periaatteellisia tarkoitusperiä ovat usein alikorostuneita. Konkreettiset pyrkimykset sijaitsevat ajassa ja ovat ajankohtaisia, kun sitä vastoin periaatteelliset seikat näyttäytyvät epäajankohtaisina. Toimijat näkevät siis toisissaan aina opportunismia.
Jos eliittikilpailussa vaihtoehtoina on useampi tasavahva ehdokas(/ryhmä), tulkitaan yleensä valintatapoihin liittyvä keskustelu edellisen logiikan mukaisesti kannanotoksi määrätyn ehdokkaan(/ryhmän) hyväksi. Asiasisältö on kuitenkin pakko huomioida, sillä näkemyksellä on tukea ja se on ajoitettu relevantilla tavalla. Asiaan sisältyy niin sanotusti poliittista painetta!
Jos sama valintamenettelyyn liittyvä keskustelu käydään tilanteessa, jossa oikeata kilpailua ei esiinny, se helposti tulkitaan huonosti ajoitetuksi, epäoleelliseksi tai irrationaaliseksi hyökkäykseksi vallitsevaa johtoa vastaan. Edellytykset käydä periaatteellista keskustelua olisivat tuossa tilanteessa analyyttisesti katsottuna olemassa, mikäli johto istuu tukevasti satulassa, mutta intressi asiaan puuttuu sillä asia ei ole ajankohtainen eikä kuulu päiväjärjestykseen. Ajoitus on kerta kaikkiaan väärä!
Tätä ilmentää Ison Britannian keskustelut vaalijärjestelmän uudistuksesta äskettäin käytyjen vaalien jälkeen, jossa liberaalidemokraatit nousivat vaaankieliasemaan. Keskustelu muodostui ajankohtaiseksi, koska uudistus mahdollistaisi paremmat menestysnäkymät liberaalidemokraateille kuin nykyisenkaltainen enemmistövaali, jossa vaalipiirin ykköspuolue korjaa potin. Myös SDP:n keskustelu sääntömuutoksesta kohti suorempaa jäsendemokratiaa kuvastaa samankaltaista, tiettyyn historialliseen tilanteeseen liittyvää mahdollisuusrakennetta. Edellisen puoluekokouksen aikoihin sillä vaikutettiin koko Suomen poliittiseen keskusteluun, ja kilpailijatkin näkivät sen mahdollisuusrakenteena ryhmien välisessä kannatuskisassa. Viime puoluekokouksessa aiheella oli vain periaatteellisesta näkökulmasta katsottuna merkitystä, mutta poliittista painetta se ei juurikaan omannut.
Poliittinen paine muuttaa asioita ja on vallan lähde. Tilannearvio ja poliittisen paineen luominen ovat avaimia mahdollisuusrakenteen mukaisessa muutoksen aikaansaamisessa. Vasta kun pallo on lähtenyt pyörimään, voivat analyyttiset ja periaatteelliset seikat ohjata muutoksen suuntaa sellaisella tavalla, jolla on lopputuloksen kannalta merkitystä ja jolla vältetään kestämätön mielivalta.

Yksi muiden joukossa

2010-05-19T14:09:00.000-07:00

Kansanvaltainen prosessi on monella tavalla myönteinen ja toimiva tapa järjestää asiat parhaimmalla mahdollisella tavalla. Asioiden käsittelyssä esiintyy monta tarkistuskohtaa, joissa arvioidaan esitetyn asian toimivuus useasta eri näkökulmasta. Näin voidaan välttää äärimmäisyydet ja kohtuuttomat ratkaisut.
Tällainen tarkastaminen olisi mahdotonta valistuneenkin yksinvaltiaan järjestelmässä, ja mekanismin toimivuus heikkenee myös vahvassa edustuksellisuudessa, jossa valta keskitetään joidenkin valittujen edustajien käsiin. Vahvan edustuksellisuuden puolestapuhujat viittaavat eliittien väliseen kilpailuun ja mahdollisuuteen vaihtaa johtava eliitti tarkastusmekanismeina sekä edustuksellisuuden eri muotoihin, joissa se joko heijastaa edustettavia tai korjaa ja täydentää ominaisuuksilla, joita puuttuu edustettavien parista. Nämä ovat kuitenkin nykyisessä, eriytyneessä yhteiskunnassa heikompia tarkastustapoja kuin mahdollisimman monen ihmisen kokemuksien hyödyntäminen itse päätösprosessissa. Erityisesti näin on koska edustuksellisuuteen myös usein liittyy vaaroja kuten vallan turmelevuus ja itseänsä täydentävät prosessit.
Kansanvaltaisuutta on historiassa pelätty ja vastustettu uutterasti. Erinomaisessa kirjassa nimeltä Kuriton kansa viisi yhteiskuntatieteilijää esittää esimerkkejä tällaisesta kansanvallan vastustamisesta pilapiirroksia analysoimalla. Naisten osallistumista päätöksentekoon parodioitiin pilapiirroksissa seuraavasti: ”Toisinaan eduskunta esitetään koko perheen työmaana, jossa perheen isä hoitaa lapsia ja keittää kahvia vaimon pitäessä puhetta. Toisenlaiseksi seuraukseksi tarjotaan eduskuntatyön erotisoitumista, jolloin kuhertelevat kansanedustajat unohtavat politiikan.” Nämä teemat ovat iltapäivälehtien kestosuosikkeja tänäkin päivänä kansanvallan halventamisessa. Kirjassa esiintyy useita valaisevia ja paljonpuhuvia esimerkkejä: ”Koulupoikien marssia, joka vaatii vapautta ja opettajavallan hylkäämistä, ei pilakuvassa juhlita demokraattisia oikeuksia hyödyntävänä poliittisena toimintana, vaan mieltään osoittavat lapset merkitsevät kypsymättömyyttä ja lapsellista uhmaa, myönteisimmillään ehkä leikkiä ja ilonpitoa.” [--] ”Kansan lapsellistaminen” muodostaa pilakuvissa vain yhden keinon kyseenalaistaa kansan kypsyys.” Lisäksi demokratia esitetään pilakuvissa jopa totalitaarisena: ”Tässä järjestelmässä ei myöskään ole sijaa toisinajattelijoille, vaan heidät ajetaan pois kansaa edustavan ryhmän tai kansan piiristä.” Ja kansanvaltaisuuden halveksunta on kohdistunut naisten ja lasten lisäksi vahvasti myös sosialisteja vastaan: ”Joukkovoimaan kohdistuva epäluottamus on erityisen selvää porvarillisten puolueiden pilalehtien sosialisteihin kohdistamassa pilailussa. Yhdistettäessä sosialismi väkijoukkoon korostuu vitseissä kansan poliittinen epäkypsyys monin tavoin: kansa on tällöin sekä ymmärtämätöntä että hillittömyyteen taipuvaista.” Ja lisäksi koko demokraattinen vaalijärjestelmäkin saa osansa: ”Kansanvaltaisten vaalien valta tuntuu olevan siirretty käsiin, jotka edustavat vääristynyttä käsitystä demokratiasta [--].”
Kun historian valossa katsotaan länsimaisten demokratioiden (ja tietyistä toimintatapojen erikoisuuksista huolimatta myös suomalaisen kansanvallan) saavutuksia, kääntyy pilkka yllä olevissa esimerkeissä pilkkaajan omaan nilkkaan. Kansanvaltaisesti on saavutettu naisten ja lasten olosuhteiden parantumista ja monet sosialistien ajamat yhteiskuntareformit ovat vapauttaneet laajat ihmisjoukot vaikeista elinolosuhteista. Mutta kansanvaltainen prosessi ei vielä ole valmis, vaan edellyttää jatkuvaa vahvistamista ja kehittämistä. Viisauden alku tässä tapauksessa löytynee ”täysi-ikäisestä” yksilön oman historiallisen merkityksen suhteellistamisesta sekä sellaisen vapauden saavuttamisesta, jossa vastuullisinkin ja kovinkin päätöksentekijä, asiantuntija ja neuvonantaja nöyrästi toteaa olevansa yksi muiden joukossa.

Juhlan kunniaksi

2010-04-30T10:58:00.000-07:00

Onneksi työhön ja tuottavuuteen suuntautuneessa yhteiskunnassamme esiintyy myös juhlia. Juhlissa sosiaalinen vapautuneisuus pääsee valloilleen ja ihmiset keräävät uusia voimia tulevia koitoksia varten.
Sosiologisesta näkökulmasta juhlilla ja seremonioilla on yhteisöä vahvistava funktio. Emile Durkheim on uskontososiologiassaan määritellyt uskonnolliset seremoniatkin pääasiallisesti ryhmän ja yhteisön olemassaoloa vahvistaviksi tapahtumiksi. Siten esimerkiksi kuolleen läheiset vedetään mukaan hautajaisissa yhteisön keskipisteeksi, vaikka heillä olisi usein halu vetäytyä muista ihmisistä syrjään. Maallisissa yhteisöissä ei ole provosoivaa todeta, että juhlissa ja seremonioissa yhteisö oikeastaan palvoo ja vahvistaa uskoa itseensä. Se myönnetään tärkeäksi tehtäväksi yhteisön olemassaolon kannalta.
Juhlassa on myös mahdollisuus nauraa. Ilolla ja naurulla on yhteisöllisyyttä vahvistava vaikutus, sillä naurussa löytyy ihmisten välillä yhteisymmärrys, älyjen yhteys, jonkin naurettavan asian osalta. Henri Bergson, joka on tutkinut naurua, toteaa ihmisen olevan eläin joka osaa nauraa ja saa naurua aikaan.
Juhlissa tarjoutuu lisäksi mahdollisuus tarjota itsestään ja nähdä muissa niitä parhaita puolia. Juhla antaa mahdollisuuden esittämiseen ja yleisön saamiseen. Vappu on tähän oiva tilaisuus, mutta naamarilla ja työhanskoilla esittävät eivät silloin suinkaan tarjoa vaikuttavinta kuvaa työväestä.

Luottamus

2010-04-16T07:14:00.000-07:00

Monimutkainen yhteiskunta rakentuu luottamuksen varaan. Luottamus toimii yleensä näkymättömissä, itsestään selvänä ja tulee ilmi vasta silloin kun siitä on puutetta. Selkeimmin luottamukseen liittyvät ongelmat ovat näkyvillä lentoasemien turvatarkastuksissa. Luottamuksen katoaminen on synnyttänyt erittäin raskaan järjestelmän riskien minimoimiseksi.
Sosiologeista esimerkiksi Anthony Giddens on käsitellyt luottamusta modernissa yhteiskunnassa. Giddens kertoo kuinka ihminen aina, lähes kaikessa toiminnassaan on riippuvainen lukuisten anonyymien toisten ihmisten työpanoksesta. Hänen on voitava luottaa näiden tekemään työhön ilman, että hänellä voisi olla mitään mahdollisuutta tuntea näitä kaikkia ihmisiä tai kontrolloida tehtyä työtä. On luotettava abstraktiin järjestelmään. Asia voidaan konkretisoida ajattelemalla kuinka monen ihmisen käsien läpi ruisleipä on kulkenut matkalla viljapellolta pöydälle. Giddensin mukaan pakkoluottamus abstrakteihin järjestelmiin luo yksilöille nyky-yhteiskunnassa omanlaisia psyykkisiä ongelmia.
Toinen tapa sosiologiassa lähestyä luottamuksen tematiikkaa on Francis Fukuyaman institutionaalinen lähestymistapa, jossa luottamus yhdistetään sosiaaliseen pääomaan. Sellaisissa yhteiskunnissa, joissa on paljon luottamusta ja yhteistyötä, on myös runsaasti sosiaalista pääomaa. Sosiaalinen pääoma johtaa taloudelliseen vaurastumiseen ja menestykseen globaalissa kilpailussa.
Omakohtaisesti huonoimmat kokemukseni luottamuksen osalta ovat liittyneet eräisiin tutkimusprojekteihin, joihin olen osallistunut tutkijana, autonkorjaukseen ja rakentamiseen. Ja kaikkiin näihin yhteiskuntatoimintoihin on liittynyt ongelmia myös viime aikojen uutisoinnissa. Rakentamisessa löytyy paljon harmaata taloutta ja laatuongelmia, autonkorjauksessa velotetaan tekemättömistä korjauksista ja suomalainen tutkimus on saanut huonon arvosanan laatuarvioinneissa.
Oleellista luottamuksen ylläpitämisessä ovat sellaiset laadunvarmistusmekanismit, joilla voidaan ylläpitää hyvää laatua. Valvonta on tässä yhteydessä tarpeellista, ja esimerkiksi elintarviketuotannon ja työolosuhteiden valvontaan on välttämätöntä panostaa riittävästi. Mutta valvontaakin tärkeämpi menetelmä on järjestelmän eri osissa toimivien ihmisten tyytyväisyys ja mielekäs elämä. Kun ihmiset voivat toteuttaa itseään ja saavat elää vapaata ja turvallista elämää, he voivat myös tuottaa luotettavaa jälkeä toiminnassaan. Voidessaan luottaa muiden tuloksiin, he myös itse voivat tuottaa luotettavasti. Järjestelmätasolla voidaan parantaa luottamuksen edellytyksiä rakentamalla turvaverkkoja, jotka vähentävät kilpailun raadollisuutta ja estävät yksilön putoamisen kurjuuteen. Kilpailua on rajoitettava luomalla myös pelisääntöjä, jotka mahdollistavat luottamuksen.
Luottamus on voimavara, jota ei ole varaa hukata.

Hyvän kehä

2010-03-31T02:56:00.000-07:00

Sosiaalipolitiikan merkittävä käsitepari on pitkään ollut Hyvän kehä, jonka Gunnar Myrdal kehitti ja, joka levisi kaikkien pohjoismaitten alueelle. Suomelle hyvän kehää tarjosi erityisesti Pekka Kuusi teoksessaan ”60-luvun sosiaalipolitiikka”. Hyvän kehä viittaa sosiaalipolitiikan taloudelliseen ulottuvuuteen, jossa laaja sosiaaliturva tukee talouskasvua. Tämän taustalla oli ajatus 1930-luvulta lähtien, että luokkakompromissi tuottaa asetelman, jossa kaikki voittavat (Kettunen 2008, 145). Hyvän kehän toimivuutta on viime aikoina empiirisesti tutkinut Jouko Kajanoja, jonka tiivistelmä tutkimuksen lähtökohdista ja tuloksesta löytyy täältä.
Vero- ja palkkapolitiikassa on viitattu olosuhteeseen ”köyhän euro on enemmän kuin rikkaan” viitaten siihen, miten yksi euro muodostaa isomman osan köyhän kukkarossa olevista varoista kuin rikkaan kukkarossa olevista. Siksi se suuntautuu suuremmalla todennäköisyydellä talouden pyöriä pyörittävään välttämättömään kulutukseen kuin rikkaan euro, jotka voi jäädä sukanvarteen. Tästä seuraa, että sellaiset toimet, jotka lisäävät köyhän ostovoimaa elvyttävät myös taloutta sen lisäksi, että ne edesauttavat köyhän elämäntilannetta.
Nykytilanteessa tulonsiirroista riippuvaisten ja erityisesti perustukien varassa elävien, kuten toimentulotuen tai kansaneläkkeen varassa elävien tilanteeseen tuleva helpotus esimerkiksi tuloja korottamalla merkitsisi nimenomaan tällaista hyvän kehän vahvistamista. Kun perustukiriippuvuuteen muun muassa yksinhuoltajaperheissä liittyy vielä usein lapsiköyhyys, niin hyvän kehän vahvistaminen parantaa yhteiskunnallista suoriutumista kokonaisvaltaisesti. Myös työttömien nuorten työllistäminen ja väestön koulutustason korottaminen ovat tällaisia hyvän kehää vahvistavia toimia. Opiskelijoiden elintason parantamisella on myös hyvän kehää vahvistava vaikutus.

Työnjaosta

2010-03-19T02:53:00.000-07:00

Yhteistoiminnan, organisoitumisen ja tuloksellisen työn perustana toimii työnjako. Se merkitsee tiettyä erikoistumista ja luottamusta siihen, että yhteistyökumppanit hoitavat oman osuutensa tunnollisesti ja hyvin tuloksin. Työnjakoon liittyy luottamus, jonka sosiologi Anthony Giddens on määritellyt monimutkaisen nyky-yhteiskunnan oleelliseksi osaksi, jota ilman emme uskaltaisi toimia lainkaan.
Työnjaon seurauksena nähdään todellinen synergia, kun kaikkien osapanosten yhteenlaskettu tuotos on enemmän kuin osapanokset irrallisina ja erillisinä. Työnjako on myös yksilölle helpotus sillä silloin ei tarvitse kantaa vastuuta kaikesta itse.
Sosiologiassa työnjakoon on perehtynyt syvällisimmin Emile Durkheim. Hän vertasi erilaisia yhteiskuntia työnjaon osalta toisiinsa ja kuvasi niiden kautta yhteiskuntien ominaislaatua ja solidaarisuutta, eli koossa pysymistä. Durkheim totesi, että matalan työnjaon yhteiskunnissa, joissa oli matala erikoistumisen aste, vallitsi voimakas yhdenmukaisuuden paine ja normirikkomuksista rangaistiin usein ankarasti ja henkilöön kohdistuvina sanktioina. Durkheim kutsui tällaista yhteiskuntaa mekaanisen solidaarisuuden yhteiskunnaksi. Korkean työnjaon yhteiskunnassa sääntely on usein sopimusoikeudellista, ja yhteiskunta sallii enemmän poikkeavuutta. Tällaisessa orgaanisen solidaarisuuden yhteiskunnassa ihmisten välinen, erikoistumisesta johtuva riippuvuus luo edellytyksiä solidaarisuudelle. Kaikkien ei voida odottaa osaavan kaikkea ja kaikki ovat riippuvaisia toisten panoksesta, jotta asiat hoituisivat.
Nykyisen kaltaisessa monimutkaisessa yhteiskunnassa (kompleksisessa), jossa esiintyy paljon "sattumaa, muutosta, epävarmuutta, yhteenkietoutumista ja tuntematonta mystisyyteen asti" (Koskiaho 1986, s. 1) on työnjako edelleen ajankohtainen vaatimus ja korkealla asteella. Erikoistuneita ammatteja on lukuisa määrä ja olemme riippuvaisia niissä tuotetuista panoksista arkipäiväisessä elämässämme. Jokin meille mystinen ja tuntematon on muissa ammateissa arkipäiväistä perusruisleipää, josta tiedetään lähes kaikki tarvittava.
Yhtenäiskulttuuri, nopea muutos maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, pyrkimys yhteisymmärrykseen, kiire, laskelmoiva asenne vuorovaikutuksessa, sukupuoliroolien muutos ja informaatioteknologian tunkeutuminen kaikkiin toimintoihin vaikeuttaa joiltain osin työnjaon periaatteen omaksumista. Työnjako on yhä keskeinen osa ihmisen yhteiskunnassa eloa sekä oloa, vaikka esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo ja maskuliinisten ja feminiinisten roolien sisällöllinen muutos onkin tuottanut tähän työnjakoon tarpeellisia ja mukavia vapausasteita.

Monokulttuuria

2010-02-27T15:01:00.000-08:00

Nuorena hiihdin jonkin aikaa kilpaa. Kodin lähettyvillä oli valaistu latu ja hiihtokeskus ja sen yhteydessä myös jokatalviset kisat, joissa hiihtivät Pohjoismaiden suurimmat tekijät. Esikuvina olivat Mieto, Brå jne. Menestystä ei omassa hiihdossani juniorina tullut, touhu vaikutti tosikkomaiselta, sekunteja ja kilometrejä mittaavalta puuhalta ja aloin keskittymään muihin lajeihin. Vieraannuin hiihdosta useaksi vuodeksi.
Uudelleen minut hiihdon pariin houkutteli maahanmuuttaja. Sosiologiassa Robert E. Park on luonut käsiteparin ”marginal man” kuvaamaan henkilöä, joka kulttuuriin laidalta tulevana aikaansaa uusia oivalluksia, jotka sitten leviävät normaaleihin käytäntöihin. Ystäväni oli lapsena toivonut joulupukilta suksia ja ne myös saanut. Talvet eivät hänen kotimaassaan kuitenkaan sallineet kovinkaan tiivistä yhteyttä lajiin. Kiinnostusta ja halua oli enemmän kuin olosuhteet antoivat myöden. Suomeen tultuaan oli ehdoton tarve päästä hiihtämään ja nauttimaan talvisesta metsämaisemasta. Aloimmekin pikku hiljaa tekemään hiihtoretkiä, ja tutustuimme myös laskettelemiseen, mutta sitten tuli useampi huono ja vähäluminen talvi.
Aloin noina huonoina talvina kaipaamaan ladulle, nauttimaan liukumisesta, kuntoilun tuomasta hyvänolon tunteesta sekä kauniista talvimaisemista. Aloin pelkäämään, että niinköhän tässä käy, ettei kohta enää pääse hiihtämään. Hiihto nousi elämän nautintojen arvoasteikolla korkealle sijalle.
Nyt olen hiihdellyt sydämeni kyllyydestä kirpputorilta ostamillani välineillä, nauttien täysin siemauksin hiihtoharrastuksesta ja runsaasta lumesta. Olen kiitollinen maahanmuuttajalle siitä, että tämä sai minut iloisen monokulttuurin harrastajaksi

Matkailu avartaa

2010-02-07T14:17:00.000-08:00

Kävimme 10 vuotiaan poikani kanssa Lontoossa. Matkan tarkoitus oli käydä katsomassa Englannin valioliigan jalkapallo-ottelu. Ja kävimmehän toki myös jalkapalloa katsomassa, mutta lopulta matkan seuraukset olivat sellaiset, joita amerikkalainen sosiologi Robert Merton on kutsunut nimeltä ”unintended consequences”.
Tarkoituksenani oli näyttää pojalle kuinka suuri kulttuurinen ilmiö jalkapallo Englannissa on, ja täten asettaa hänen oma harrastuksensa laajempaan yhteyteen. Lopputuloksena suurimman vaikutuksen matkalla teki, jalkapallo, kaksikerroksiset bussit, British museum ja Hamleysin nelikerroksinen lelukauppa mukaan lukien, retkeilymajan siivoton keittiö.
Pojalla on sattuneesta syystä paljon legopalikoita ja ne sitten tuppaavat leviämään pitkin hänen huoneensa lattiaa. Siivouskehotukset ovat osoittautuneet tehottomiksi ja toruminen ei auta. Mutta englantilaisen retkeilymajan yhteiskeittiön palaneen rasvan haju ja lattialla lojuneet ruuantähteet tekivät odottamattoman mutta vahvan vaikutuksen. Matkan jälkeen riitti, että esitti vertauksen pojan huoneen ja retkeilymajan keittiön välillä, niin siivous alkoi oma-aloitteisesti ja ilman nalkutuksia.
Mitä tästä voisi oppia? Ainakin sen, että matkailu avartaa ja omakohtaiset kokemukset auttavat käsitteellistämään ja käsittämään asioita. Sotku pojan huoneessa ei tarkoittanut mitään ennen kuin se tuli verrattavaksi inhottavaan keittiöön. Lisäksi voi oppia myös sen, että vaikka esimerkiksi jalkapallo on hieno kulttuurinen ilmiö ja siihen voi olla omakohtainen suhde, on arkinen, läheiseen elämänpiiriin liittyvä asia usein kuitenkin merkityksellisempi. Me vanhemmat voisimme erityisesti oppia sen, että nalkuttaminen on aika turhaa ja se, että kasvavat tenavat tavalla tai toisella ”hiffaavat” asian on yleensä tehokkaampaa. Ja, että monilla asioilla on seurauksia, joita ei erityisesti ole tarkoitettu.
Jalkapallo-ottelu päättyi tasan nolla nolla ja saatoimme pelin jälkeen todeta, että on hauskempi itse pelata kuin katsoa. Lontoossa lienee siis syytä käydä myös tulevaisuudessa.

Tasapaino

2010-01-20T07:01:00.000-08:00

Useimmat ihmiset kaipaavat tasapainoa maailmaan. Tiedämme voivamme hyvin kun asiat ovat tasapainossa, kun esimerkiksi henkiset ja ruumiilliset ponnistukset ovat oikeassa suhteessa keskenään ja kun henkinen tasapainomme on kohdallaan. Toivomme lapsillemme tasapainoista kehitystä.
Tiedämme myös, että yhteiskunnassa on tasapaino tarpeellinen olotila, erityisesti heikompien näkökulmasta tarkasteltuna. Silloin kun kriisit ja kaaos vallitsevat on esimerkiksi vanhuksilla ja lapsilla vaikeampaa.
Viime vuosina yhteiskuntatieteissä eivät tasapaino- ja harmoniateoriat ole kuitenkaan olleet muodissa. Yhtäältä tämä johtuu yhteiskunnan rakenneteorioiden vähäisemmästä suosiosta sosiologian parissa. Nyt analysoidaan mieluummin kulttuuria, vuorovaikutusta ja yksittäisiä ilmiöitä ja laajat yhteiskuntaa selittävät teoriat ovat ajan henkeä analysoivia. Tasapaino- ja harmoniateorioiden epäsuosio on myös seurausta siitä kyllästymisestä ja pitkästymisestä, joka tapahtui kylmänsodan aikakautena, jolloin kansainvälinen toimintaympäristö oli erittäin ennalta arvattava ja Suomessa vallitsi konsensus. Valtio näyttäytyi kaikkivaltiaana koneistona, jota piti vastustaa edistyksellisyyden nimissä. Yhteiskuntatieteilijät, kuten Habermas ja Touraine, alkoivat kritikoida hyvinvointiyhteiskunnan tapaa tunkeutua ihmisten kaikkein läheisimpiin asioihin, vieden heiltä merkitystä olemassaolosta. Tuolta ajalta on peräisin holhousvaltion ja sosiaalitantan käsitteet sekä muut jäänteet nykypäivän poliittisessa kielenkäytössä. Harmonia ja tasapaino voivat olla liiallisina pitkästyttäviä. Sitten oli myös olemassa kauhun tasapaino, joka kosketti Suomea läheisesti ja joka oli välttämätön paha.
Vuosien 1989-91 murroksen koettiin tarjoavan vapauden, jonka lumossa tasapaino ja harmonia eivät enää olleet tavoiteltavia. Myöhemmin kuitenkin esimerkiksi Habermas on todennut, että yhteiskuntaelämän monetarisaatiolla on isommat inhimilliset kustannukset kuin julkisen vallan vahvuudella, valtion valvonnalla, suunnitelmallisuudella ja keskusjohtoisuudella.
On epäilemättä niin, että yhteiskunta toimiakseen edellyttää monenlaista toimintaa, olemassaoloa ja tarjontaa. Erik Allardt kuvaa (Talcott Parsonsin inspiroimana) sosiologian perusoppikirjassaan sellaisia välttämättömyyksiä, joita ilman yhteiskunta ei kykene toimimaan. Lainaan suoraan Allardtin tekstiä: ”sosiaaliset järjestelmät painottavat eri aikoina eri funktioita eri tavoin. Tästä syystä yhteiskunnan tasapaino usein järkkyy ja yhteiskunta pyrkii tasapainoon painottamalla vuorostaan muita funktioita. [--] Yhteiskunta toimii ikään kuin taistelulaiva, joka taistelun aikana pyrkii saavuttamaan päämääränsä. Tämän jälkeen sen on kuitenkin vetäydyttävä takaisin satamaan korjauksia, miehistön hengen vahvistamista ja lepoa varten.” (Allardt 1985, 175)
Myös riitasointuja ja veneen keikuttamista tarvitaan jossain määrin yhteiskunnan toimimiseksi. Tasapaino on ylenpalttisena konservatiivinen tavoite. Mutta tasapainon tavoittelu ei merkitse ehdotonta kielteisyyttä muutosta kohtaan. Sen puitteissa tapahtuva muutos on hallittu ja korjaava luonteeltaan. Se sisältää pyrkimyksen kestäviin ratkaisuihin kohtuuden nimissä. Tasapaino on tässäkin ajassa ajankohtainen tavoite.

Yhteistyöstä

2010-01-06T12:04:00.000-08:00

Minä toivoisin, että kaikki ihmiset saisivat nauttia todellisesta yhteistyöstä ainakin joinakin jaksoina elämässään. Tutkimustyössäni olen usein tehnyt töitä yksin puurtaen ja yhteiskuntatieteet ovat luonteeltaan sellaisia, joissa ei luonnollisesti työskennellä ryhmissä esimerkiksi laboratoriomaisissa olosuhteissa. Yksin työskentelyssä on vieraantumisen vaara aina lähempänä. Mutta joinakin jaksoina olen päässyt tekemään tiivistä yhteistyötä toisten ihmisten kanssa tutkimuksen parissa ja voin vakuuttaa, että kokemus on ollut erittäin antoisa ja opettava. Myös rakentamisessa olen saanut tehdä yhteistyötä ja sekin on ollut miellyttävää. Kun yhteispeli sujuu ja kumppanit ovat taitavia vuorovaikutuksessa ja toistensa huomioimisessa, jää työstä hyvä fiilis ja parhaimmillaan ajankulku katoaa mielestä.
Usein yhteistyö ei suinkaan ole ongelmatonta. Yhteiskuntatieteilijät ovat viitanneet vapaamatkustajan ongelmaan, jossa joku ryhmän jäsen ei kanna omaa vastuutaan tuottamisesta, vaikka kuitenkin nauttii hedelmistä. Muita yleisiä ongelmia ovat valtakamppailut, ärsyyntyminen yhteistyökumppaneihin, kommunikaatio-ongelmat ja väärinymmärrykset sekä epätasa-arvoiset, hierarkkiset suhteet.
Saksalainen yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermas on kommunikatiivisen toiminnan teoriassaan kiinnittänyt huomiota rationaalisen vuoropuhelun syntyehtoihin, nostaen esiin muun muassa diskurssietiikan ja puheakti teorian. Nämä ovat tärkeitä reunaehtoja myös yhteistyössä. Lausumien (eli asenteen) pitää olla vilpittömiä ja tilanne vailla pakkoa. Puheakteista pitää ymmärtää ovatko ne asioiden tilaa ilmentäviä, omia tunteita ilmentäviä vai kanssaihmisten kanssa yhteistä todellisuutta (ja oikeata/normeja) luovia. Eli: A) Tänään on kymmenen astetta pakkasta ja aurinko paistaa. B) Minusta on ihana talvisää, josta nautin todella ja C) Jos sinäkin pidät tästä talvisäästä, niin mennään yhdessä ulos vaikkapa hiihtämään.
Habermasin teoriaa on kritisoitu naiivisuudesta ja ehkä karu todellisuus usein estää tällaisen vuorovaikutuksen syntymisen. Toivoisin kuitenkin, että ihmiset pääsisivät mukaan sellaiseen yhteistyöhön, jossa ajan kulku on jaettu yhteistyökumppanin kanssa ja molemmat ovat suuntautuneet vailla pakkoa yhteisen ongelman ratkaisuun samassa hetkessä. Filosofi Alfred Schutz kutsuu tätä yhdessä vanhenemiseksi ja se on kokemukseni mukaan erittäin palkitsevaa ja onnea tuottavaa.

Rauha ja miehet

2009-12-23T15:34:00.000-08:00

Yksi aate on joulunaikaan enemmän esillä kuin muina aikoina, nimittäin rauhan aate. Siihen liitetään kuitenkin usein suuremmassa määrin muita seikkoja kuten mielenrauhaa, vetäytymistä yhteiskunnallisesta toimeliaisuudesta ja stressittömyyttä kuin itse väkivallatonta rauhan tilaa. Minulle on tämä jälkimmäinen erityisen tärkeää, vaikka tietysti myös mielenrauha on usein tavoittelemisen arvoista. Sota ja väkivalta edustaa nimittäin kaikista suurinta inhimillistä onnettomuutta, jossa kärsimyksen lisäksi ihminen vieraannuttaa itsensä oliona oman ominaislaatunsa ulkopuolelle (kulttuurin ja kommunikaation). Siksi toimet tämän onnettomuuden välttämiseksi ovat mielestäni parasta ja tärkeintä mitä ihminen voi tehdä.
Minulla on erityisesti kolme esikuvaa rauhan miehinä. Ensimmäinen on Mahatma Gandhi, Intian vapauttaja ja väkivallattoman vastarinnan kehittäjä. On hämmästyttävä saavutus kuinka Intia pystyi irrottautumaan Brittiläisestä imperiumista ilman laajamittaista vapaussotaa ja verenvuodatusta. Gandhi oli maailmaa nähnyt mies, joka osasi myös asettua brittien asemaan ja ajatuksiin, johtuen muun muassa siitä, että oli opiskellut saarivaltiossa nuoruudessaan ja oli silloin paneutunut syvällisesti maan olosuhteisiin. Sain äskettäin osallistua Hind swaraj teoksen kääntämiseen ruotsinkielelle ja tuossa teoksessa tulee hyvin esiin Gandhin kärsivällinen taito asettua myös vastapuolen asemaan. Lisäksi Gandhi oli kasvissyöjä, josta nostan hänelle myös hattua erityisenä pidättäytymisenä vahingoittamasta muita elollisia olentoja.
Toinen on norjalainen yhteiskuntatieteilijä ja rauhantutkija Johan Galtung. Hän on julkaissut laajan tuotannon rauhaan liittyvistä aiheista. Ja hänen tutkimuksensa on nimenomaan rauhan tutkimusta, jossa kritiikki kohdistuu erityisesti imperialismia kohtaan, mutta myös islamistista, protestanttista sekä markkinafundamentalismia kohtaan. Galtung on toiminut välittäjänä kymmenissä kansainvälisissä kriiseissä. Hän on poleeminen ja kantaaottava tutkija, jonka luentoa sain kerran olla kuulemassa Helsingin yliopistossa. Galtung ei nimittäin ole mihinkään suuntaan ”suomettunut”, vaan ilmaisee näkemyksiään rohkeasti. Värikkääseen tapaansa Galtung tuossa luennossa kuvasi vertauskuvallisesti kuinka Suomi oli pieni, vaaraton hyttynen Neuvostoliitto-norsun niskassa, joka pikku hiljaa imi verta norsusta kunnes norsun polvet pettivät alta. Galtung onkin yksi harvoista, joka vuonna 1980 osasi ennustaa Neuvostoliiton hajoamisen (mutta luonnollisesti ei sitä selittänyt Suomen toimilla). Itse Galtung on aseistakieltäytyjä joka istui vakaumuksensa johdosta myös puoli vuotta vankilassa vuonna 1954.
Kolmas rauhan miehistä, jonka tässä haluan mainita, on presidentti Martti Ahtisaari. Mielestäni Ahtisaari on saavuttanut enemmän kuin kukaan toinen suomalainen ja eniten mitä ihminen voi saavuttaa, hänen saadessaan vuonna 2008 Nobelin rauhanpalkinnon. Harvoin olen tullut niin iloiseksi kuin Ahtisaaren palkitsemisen jälkeen. Ahtisaari ei julista mitään ylevää rauhanfilosofiaa, vaan antaa aika tavallisen virkamiehen tai poliitikon mielikuvan. Kuitenkin saavutukset puhuvat puolestaan ja hänestä välittyvä käytännönläheinen lähestymistapa elämään vaikuttaa toimivan myös neuvottelutehtävissä. Samalla tuo asenne ilmentää heittäytymistä, tarmoa ja optimistista halua toimia tehtävissä myös palkitsemisten jälkeen. Ahtisaaresta ei välity juhlallinen pyrkimys vetäytyä nauttimaan lopullisesta kunniasta, vaan ajatus, että jokainen kriisi ja konflikti on ratkaistavissa. Jopa Lähi-idän kriisi, jota useimmat pitävät mahdottomana ratkaista. Hänen suosikkilaulunsa "rakastan elämää" ilmentää sellaista optimismia, jolla päästään eteenpäin.
Nämä ovat ne kolme viisasta miestä, jotka tuovat minulle joulun. Tähtipoikia, jotka ovat urheita rauhan sotureita ilman miekkaa. Ja, vaikken heidän kanssaan aivan kaikessa ole samaa mieltä, niin näistä minä laulan omille pojilleni!

Maahanmuuttokeskustelua

2009-12-14T09:02:00.000-08:00

Aloitan blogini lyhyellä tekstipätkällä, jonka sai kirjoittamaan Demarissa ollut keskustelu, johon ovat osallistuneet Kari Rajamäki, Rolle Alho ja Thomas Wallgren, sekä Mikael Hiltunen.

Historiallisia tarkasteluita:

Suomalaiset työväenliikkeen aktiivit tekivät aikoinaan maanpaossa merkittävän työn paikallisen työväenliikkeen sekä kotimaansa olosuhteiden kehittämisessä. Oskari Tokoi on heistä tunnetuin, mutta myös monet muut meille tuntemattomat Finnhallien aktivistit kehittivät yhteisöään ymmärtämään käytännöllistä yhteiskunnan kehittämistä. Pohjanmaan ruotsinkieliselle seudulle nämä pakolaiset toivat sosialismin palatessaan Amerikasta, kuten Vasabladetin Dennis Rundt on väitöskirjassaan kertonut. Se ei siis suinkaan tullut Neuvostoliitosta. Paluumuuttajat Ruotsista ovat tuoneet mukanaan ymmärrystä sosiaalivakuutuksen ajatukselle sekä työelämän kestäville toimintaperiaatteille. Paluumuuttajat ovat olleet merkittäviä suomalaisen yhteiskunnan modernisoijia.

Muuttoliikkeen yleisenä alullepanevana voimana on globaalin talouden epätasapainosta ja –tasa-arvosta seuraavat työntö- ja imutekijät (push & pull). Poliittiset selkkaukset ovat puolestaan humanitäärisen maahanmuuton alullepanijoita. Monet pakolaiset pakenevat puolustettuaan demokratiaa ja kansalaisoikeuksia kotimaassaan ja jouduttuaan sen johdosta vainotuiksi. Laiton maahanmuutto on Suomen tapauksessa numeerisesti pieni ongelma verrattuna humanitääriseen hätään ja niiden ihmisten lukumäärään, joita voidaan auttaa humanitäärisen maahanmuuton puitteissa. Pakolaispolitiikan ja maahanmuuttopolitiikan karikot sijaitsevat, niin kuin tiedämme, historian unohtamisessa. Myöskään pelko tai kulttuurinen nostalgia eivät ole rakentavia lähtökohtia kun pakolaiset tarvitsevat turvapaikan ja maahanmuuttajia halutaan kotouttaa. Nykyinen maahanmuuttokeskustelu on valitettavasti siis suurelta osin harhaista!

Onko tuhat euroa kuukaudessa paljon nelihenkiselle lapsiperheelle? Evakkoperheiden parissa se tuskin olisi riittänyt toimeentuloon, jollei työtä olisi saanut tehdä. Työpalkan lisänäkään se ei olisi merkinnyt hyvinvointia tai rikkautta kasvavien lasten ja asunnon hankinnan tilanteessa. Köyhyyttä, niukkuutta ja säästämistä merkitsi evakkotaival ja vuosikymmenien suhteellista taloudellista ahdinkoa. Vaikeaa oli elämän uudelleen käynnistäminen kaukana taakse jätetystä Karjalasta!

Maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat tilanteessa, jossa uhrin syyllistämiseen päädytään helposti. Valitettavasti meillä Espoossa on mielipidevaikuttajista muun muassa sanomalehti Länsiväylä edustanut tällaista linjaa. Syyllistäminen ei kuitenkaan ole kunniaksi syyllistäjälle. Etenkin kun hätääkärsivät usein nimenomaisesti meihin turvautuvat. Tehtävämme on mielestäni aina, torjuen opportunismin viettelyksen, vaikeuksíssa olevien ihmisten auttaminen ja puolustaminen!